Mutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta karkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä yönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi taajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin Vahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä ulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut kynnyksellä.
Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta serkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin talojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta ylen lihavan Mopen.
Kun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset voineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri, oli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin muori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla aivankuin odottaen tuota vierailua.
"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!"
Mutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli juuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin, kuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin sinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä isäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan tiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin tehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran saavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.
Tosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen virkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu noin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin tapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton hännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa päiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena alallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli se, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli edelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli hänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.
Eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi toimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän lähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen jälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat järven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti virkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla helppo saartaa väsytetty susi.
Ja tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi saatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän laiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi joutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.
Silloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan, toisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui jäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne lähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman vimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan välimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili hölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.
Jahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa miesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista saarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen läpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin laajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli siellä toistensa ympäri.