Susi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan vitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot ehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä hyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä koipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin pystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta, velvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta. Mutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin rakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota virkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista alkoi raahata häntä mukanaan.
"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!" kuului huutoja, ja nauraen sekä hoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.
Susivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut enää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen, heittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan ryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen virka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.
Susi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta valmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi heittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan. Kaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen mutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva jahtivouti.
Vasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo kerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle, mutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi näkymättömiin.
"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!"
Jahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden vuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla pitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä kyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään saakka.
Että susi kesäksikin jäi paikkakunnalle, oli jo hyvin arveluttavaa. Sieltä ja täältä alkoi piankin kuulua haikeita valituksia suden lammaslaumoissa tekemistä tuhotöistä. Yhä kiukkuisemmin alettiin taas puhua jahtivoudista ja hänen kapoistaan. Lopulta katsoikin tämä tarpeelliseksi ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.
Mutta kesällä, jolloin ei jälkiä näkynyt, oli mahdotonta ajaa sutta tai saada se saarroksiin. Sen vuoksi ryhtyi jahtivouti suuremmoisiin strategisiin liikkeisiin, joiden tarkotuksena oli häätää susi pitäjän alueelta kokonaan pois. Hän sai apua ylemmältä esivallalta, nimittäin nimismieheltä, ja niin kuulutettiin puolesta pitäjästä mies talosta kokoontumaan määrättyyn paikkaan. Kellä suinkin oli pyssy, hänen oli se otettava mukaan.
Miehiä kokoontui sudenajoon viljalti. Kaikille, joilla oli pahanenkaan ampuma-ase, jaettiin kunnan puolesta ruutia ja nalleja. Sitten heidät sijotettiin kutakuinkin suorana viivana puolen pitäjän läpi kulkevalle maantielle, parikymmentä syltä aina miehen väliä, joten heistä venyi penikulman pituinen ketju. Ketjun, jota pitkin susivoutikenraali lopuksi ajoi kääseissään jaellen armeijalle viimeisiä neuvojaan, tuli merkin saatuaan lähteä yhtaikaa liikkeelle ja samassa järjestyksessä, pyssyjään paukutellen, huutaen ja menoten samota läpi maantien ja pitäjänrajan välisen laajan metsäkulman. Rajalla ilmotettiin olevan naapuripitäjän miehiä omain viranomaistensa johdolla, ja he lähtisivät sitten jatkamaan ajoa oman alueensa läpi.