Oliko herrojen viranomaisten tarkotus ajaa susi täten pitäjä pitäjältä aina Pohjanlahteen saakka ja sinne hukuttaa, siitä minulla ei ole tietoa. Ja muutoinkin olisi ehkä joku entisajan nerokkaimmista kondottiereistä voinut strategisessa suhteessa tehdä joitakin painavia muistutuksia tätä suunnitelmaa vastaan. Sillä jos suden tiedettiinkin muutamia päiviä sitten asustaneen hyökkäyksen alaisella metsäkulmalla, niin oliko sanottu, että se siellä enää olisi, varsinkin kun ottaa huomioon puheenalaisen häntyrin levottoman ja liikkuvan luonteen? Jos kysymyksessä olisi ollut esim. karhu, niin asia olisi ollut vallan toinen. Mutta sudestahan oli juuri edellisen talven aikana syntynyt samantapaisia legendoja kuin ennen tanskalaissotien aikana Niilo Grabbesta, joka oli yhtaikaa kaikkialla eikä silti missään. Ja toiseksi saattoi sangen painavilla syillä kysyä: oliko niin varmaa, että susi, jos hän nyt sattuikin olemaan tällä pitäjän kulmalla, syrjiin poikkeamatta kiltisti juoksisi ketjun edellä naapuripitäjän rajalle, asettuakseen sitten siellä sikäläisen rintaman eteen kuin hevonen valjaisiin ja juostakseen niin edelleen aina Pohjanlahteen saakka?
Mutta tällaisia seikkoja eivät miehet ottaneet punnitakseen, eikähän miehistön asia olekaan arvostella päällystön toimenpiteitä. Innokkain huudoin ja tihein pyssynlaukauksin lähtivät he merkkilaukausten pitkin linjaa kaikuessa samoilemaan tuota paripenikulmaista, soista ja rämeistä metsätaivalta. Ja puolen päivää kuului siltä pitäjän kulmalta sotainen pauhina, joka varmaankin tuotti lohtua niiden mieliin, joiden koirain tai lammasten kanssa susi oli rakentanut lähempää tuttavuutta.
Mutta vähitellen sammui rähinä ja pyssyjen pauke. Soita tarpoessaan väsyivät miehet, kokoontuivat yksiin joukkoihin ja hiljaa jutellen jatkoivat matkaa pitäjän rajalle, josta he hiukan levähdettyään ja naapurikylän miehiä näkemättäkään palasivat läpi väsyneinä ja kipeytynein raajoin kotiinsa.
Seuraavana päivänä kuultiin, että susi oli eilispäivänä vastakkaisella kulmalla pitäjää tehnyt pillojaan erään talon lammaskarjassa.
Siinä sitä nyt siis oltiin! Ja sudenajossa mukana olleet alkoivat ankarasti arvostella koko yritystä. "Mitäs, tiesihän sen nyt jo lähtiessäkin, ettei sillä pelillä pitkällekään päästä!" Jokaisella oli parempi suunnitelma, että niin ja niin sitä olisi pitänyt tehdä ja susi olisi varmasti joutunut loukkuun. Jahtivoudin ja nimismiehen typeryydestä olivat kaikki yhtä mieltä.
Mutta edellinen, jolla virkavelvollisuutensa lisäksi oli sitten viimetalvisen tapauksen selvästi persoonallistakin kainia sutta kohtaan, teki vielä tuonnempana kesällä uuden, joltistakin mielikuvitusrikkautta todistavan ehdotuksen tuon juonikkaan häntäniekan karkottamiseksi. Metsiin pitäjän eri kulmille oli kiviin ja kallioihin porattava ankarat latingit, jotka sitten samana yönä yhtaikaa sytytettäisiin. Siitä syntyvä pelottava jyrinä karkottaisi varmasti suden mailta halmeilta. Kuinka tämä yritys olisi onnistunut, on mahdoton sanoa, sillä sitä ei pantu koskaan toimeen. Susi teki koko kesän pillojaan ja vasta seuraavana talvena menetti se naapuripitäjässä nahkansa.
Sen jälkeen ei paikkakunnalla ole ainakaan pitempään susia oleskellut. Huomattavimmat seuraukset tästä sen viimeisestä vierailukäynnistä olivat seuraavat: 1) niiden hyväilyjen johdosta, joiden esineiksi leipurin ja susivoudin koirat olivat joutuneet, liittyi kansan mielikuvituksessa suden luonteeseen jonkinlainen humoristinen piirre, 2) kun jahtivoudin virat joitakin vuosia sen jälkeen lakkautettiin, pidettiin esivallan toimenpidettä kerrankin ihan naulanpäähän osattuna.
VAARALLISELLA RETKELLÄ.
Tupakkavaunun lyhemmällä ovipenkillä istui vanhanpuoleinen mies, jonka yhdellä silmäyksellä saattoi huomata syrjäseutulaiseksi. Hänen laihoja kasvojaan ympäröi naavoittunut parta, päällään hänellä oli vanhankuosinen sarkatakki ja jalassa pieksusaappaat, joista lähtevä tervanhaju tuntui yli vaunun. Hän istui penkillä syrjittäin ja söi avopäin evästä laukustaan.
Vastapäisellä penkillä istui kaksi jätkää, jotka kuluneilla ja likaisilla korteilla nopein kädenliikkein pelasivat viittä lehteä. Kun ukko lopetti syönnin, sulkien voirasiansa ja pyyhkien puukkoaan housuihinsa, päättivät jätkätkin pelinsä ja ottaen ylätaskuistaan esille pennin paperossit alkoivat savustella. Kumpikin tarkasteli nyt ukkoa, joka hitaalla perusteellisuudella ahtoi visapiippuunsa nurkantakasia parin korttelin pituisesta tupakkimassista.