— Eikö mihinkään! No mitä lehteä hän sitten tilaa?
— Ei hänelle tule muuta kuin "Armonpisara".
Aputoimittaja ilmotti asian Suoviljelysyhdistyksen kansliaan.
— "Armonpisara"! — huudahti yhdistyksen sihteeri hämmästyneenä. — Se on siis vain lahkolainen.
— Mutta missäs kirjapainossa se "Armonpisara" painetaan? — kysyi hän hetkisen kuluttua.
— "Riennon" kirjapainossa.
— Ahaa, ne kallistuvat siis kiiskiläisyyteen.
Juntunen ei saanut apurahaa ja "Riento", joka oli asian perusteista saanut vihiä, kirjotti leimuavan artikkelin: "Suoviljelysyhdistyksen johtokunta taaskin harjottamassa katalaa puoluepeliään!"
Tietysti Valonahjo vastasi tähän viivyttelemättä, palauttaen lukijainsa mieliin kaikki ne "siivot vehkeilyt", joilla kiisket olivat koettaneet haltuunsa anastaa Suoviljelysyhdistystä ja muuttaa sitä puoluetemmellyksen kentäksi, ja kuinka he salakavalissa yrityksissään onnistumatta käyttivät nyt jokaista tilaisuutta parjatakseen tuolla heille niin tunnetulla silmittömällä raivolla yhdistyksen johtokuntaa j.n.e. Siten jatkui riita ja yhä korkeammalle leimusivat intohimot.
Mutta sillä aikaa kuin porvarislehdet täten kiistelivät, oli "Orjan Nyrkki" saanut selville, että tuo apurahaa hakenut Juntunen olikin sosialisti ja "Orjan Nyrkin" tilaaja. Simolassa oli nimittäin kaksi Juntusta ja "Valonahjon" asiamies oli tiedonannollaan tarkottanut väärää Juntusta.