Raivostuneena kirjotti "Orjan Nyrkki": "Viinaporvarien pirullisuus taas oikeassa karvassaan! Kuinka uskomattoman pitkälle riistäjäpuolueiden köyhälistön pyrkimyksiä kuristaa yrittävien toimenpiteiden julkeus voi jesuittamaisessa kataluudessaan mennä, siitä antaa taas tuoreen esimerkin se kohtalo, mikä Suoviljelysyhdistyksen apurahaa hakeneen toveri Juntusen osaksi on tullut." Ja sitten tehtiin kirjotuksessa selkoa Juntusen jutusta ja jatkettiin: "Nyt ovat porvarilehdet asioita sotkeakseen toisiaan syyttelevinään, vaikka jokaiselle on itsestään selvää, että anastajaherrat ovat yhteisessä koplassa ollen estäneet sosialistin tuota vaivaista apurahaa saamasta, joka sekin on tietysti työnnettävä jonkun pappispuoluelaisen ahnaaseen kitaan. Kyllä susi syitä saa kun mieli lampaanlihaa tekee, s.o. kyllä porvari konstit keksii, milloin leipäpala on köyhälistöläisen suusta temmattava." —
Näin taistellaan Laitilassa ja kaupungin entistä uneliaisuutta muistellessa täytyy sanoa, että todellakin ilahuttava edistys on tapahtunut. Tosin välistä ilmenee väsähtäneisyyttä ja taipumusta entiseen unisuuteen, mutta siitä, kiitos uuden kansanvaltaisuuden aikakauden, eduskuntavaalit tempaavat aina Laitilan asukkaat uudestaan virkeään yhteiskuntaelämään. Silloin, vaalitaistelun kuumimmillaan käydessä, innostuvat porvarilehdet ottamaan esille vanhat jo ruostuneet aseensa, entiset käytännöstä jääneet haukkumanimet. Mutta mikään niistä ei vedä sentään vertoja puolueorkesterin isonrummun lyöjälle, jota virkaa "Orjan Nyrkki" uskollisesti hoitaa. Siellä ollaan loppumattoman kekseliäitä nimittelyihinkin nähden. Jos esim. porvarinimitys osottaa kulumisen merkkejä, terästetään sitä lisäämällä siihen tarpeen mukaan r:iä ja muita äänteitä, niin että se kaikkein kuumimmillaan saattaa kuulua: phörrrväri!
(1909.)
IV.
HALLUSINATSIONEJA.
Viettäessäni kerran iltaa erään vanhemman tuttavani luona kertoi hän minulle seuraavaa:
Poikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis kaikenlaisille näköhäiriöille. Mutta mieheksi vartuttuani vapauduin niistä pitkäksi aikaa, kunnes kerran — se taisi olla viimeisenä ylioppilasvuotenani — jouduin mitä järisyttävimmässä muodossa kokemaan samanlaista. Lapsuudenaikaiset näköhäiriöni minä kestin aina tyynesti ja korkeintaan kykenivät ne herättämään minussa äänetöntä ihmettelyä, jota vastoin tuo viimemainittu synnytti minussa rajatonta pelästystä. Dostojevski puhuu jossakin mystillisestä kauhusta ja jälestäpäin tuli mieleeni, että tuo kokemani oli juuri sellaista mystillistä kauhua. Kerron tässä lyhyesti tuon tapauksen.
Olin eräänä iltana — se oli huhtikuun lopulla — toverini kanssa muutaman naistuttavamme luona. Istuimme kolmisin hänen miellyttävässä huoneessaan, jutellen yhtä ja toista. Kaikki me olimme, en voi juuri sanoa alakuloisen, vaan jotenkin siihen vivahtavan mielialan vallassa. Se oli jokseenkin sellaista mitä tuntee sensatsioneista hyvin rikkaan päivän jälkeen, jolloin mielessä risteilevät noiden päivän kuluessa koettujen eri mielialojen tyyntyvät jälkimainingit. Silloin ei voi sanoa, tunteeko itsensä erikoisesti onnelliseksi vai onnettomaksi, iloiseksi vai surulliseksi. Mielialassa asustaa vain jonkinlainen epämääräisyys ja ainoa tunne, minkä siitä erikoisesti voi huomata, on väsynyt apeamielisyys.
Ainakin minä olin tuolloin sellaisessa mielentilassa ja sama, niin minusta ainakin tuntui, vaivasi toisiakin. Ja tuota väsynyttä apeamielisyyttä oli omiaan vielä huomattavammaksi tekemään se kuunomainen valaistus, joka korkealla palavasta sinivärisestä sähkölampusta levisi tummanvihreille huonekaluille.
Kello oli sivu yhdentoista, kun me toverini kanssa lähdimme. Porraskäytävässä oli jo tulet sammutettu ja kun me käsin hapuillen laskeusimme viidennestä kerroksesta alas, kysyin minä toveriltani, tunsiko hän koskaan pimeän kauhua sekä kerroin itse välistä öisin tuntevani jonkunlaista ahdistavaa pelkoa. Hän ei sanonut koskaan sitä tuntevansa, mutta arveli nyt yksinäiseen huoneeseen tultuaan voivansa pelätä. Minä kerroin sitten joitakin esimerkkejä omista kokemuksistani ja siten meidän mielialaamme oli kadulle päästyämme tullut lisäksi vielä eräänlainen arka säikkyväisyys.