Toverini, joka asui maaseudulla eräällä huvila-alueella, lähti kulkemaan asemaa kohti ehtiäkseen viimeiseen paikallisjunaan ja minä jatkoin yksin matkaani Aleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, jossa asuin. Äsken oli satanut, joten katukäytävät kiiltelivät kosteina sumuisesti palavien lyhtyjen valossa. Ilma oli sellainen, jota meillä toverini kanssa oli tapana nimittää objektiiviseksi: tyyni, ei kylmä eikä lämmin, ei selkeä eikä täysin pilvinen. Kadulla ei näkynyt yhtään liikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria. Muilta kaduilta ympäriinsä kuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta Aleksanteri oli aivan autio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien askelteni kaiun. En olisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni astellen minä pitkin askelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin eteenpäin.

Sivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta silloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi tahtonut antaa minulle varotusmerkin. Pysähdyin ja omituista herpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin ristin päässä tullut päättyä Pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona ja syvänä solanteena silmänkantamattomiin. Ja molemmin puolin paloivat siellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin kädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja perspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät toisiaan tuossa äänettömässä, autiossa kujanteessa.

Kuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen jotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt mieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle kadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan kadunkalmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai minussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle enkä edes katukilpiin vilkassut, tunsin olevani varma siitä, että seison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti jatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut katsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu loppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan kavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta äänettömien rakennusrivien takaa.

Luulen että yritin huutaa, mutta kurkussani oli omituinen kuristus, etten saanut yhtään ääntä. Ja niin, en osaa sanoa kuinka siihen voimani riittivät, käännyin yhtäkkiä ympäri ja aloin hätäisesti juosta Aleksanteria takaisinpäin. Eteeni ja sivulleni en uskaltanut katsoa, sillä olin vakuutettu, että Aleksanteria jatkuu sinnekin päin äärettömiin ja samoin kaikkia poikkikatuja. Minulla oli vain yksi ajatus, josta hätääntyneenä pidin kiinni: ehtiä vielä viimeiselle paikallisjunalle, joka lähti juuri kello kaksitoista, tavata siellä toverini ja päästä ulos kaupungista.

En voi sanoa mitä teitä minä kulin, mutta asemalle minä saavuin vähää ennen kahtatoista, ostin piletin ja riensin paikallisjunien lähtöpaikalle. Siinä seisoi juna lähtövalmiina, mutta ketään ihmisiä ei ollut enää asemasillalla. Lähdin kävelemään pitkin junan sivustaa ja sieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä vastaani. Tyynessä yössä kolahtelivat hänen saappaansa kumeasti asemasillan kivitykseen. Hän kulki ohitseni katsomatta minuun, mutta minä säpsähdin ja pysähdyin. Hän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan omituisesti vääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja hyytävä kiilto. Ja äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri! kuoleman juna! Seisoin siinä ja unhotin, että minun piti etsiä toverini jostakin vaunusta. Silloin kuului etäämpää — muistan erikoisesti, että se minusta tuona hetkenä tuntui tulevan hyvin kaukaa ja jonkun sumukerroksen takaa — kolme kumeaa kellon lyöntiä. Niitä seurasi heti konduktöörin pillin kimeä ja ilkeästi karmiva vihellys. Säpsähdin ja sain mieleeni, että nuo kellon lyönnit ja vihellys olivat tarkotetut juuri minun jouduttamisekseni ja kiiruusti, mitään ajattelematta, syöksyin minä ensimäiseen kohdallani olevaan vaunuun. Samalla lähti juna kolisten liikkeelle. Vaunuosasto oli aivan tyhjä ja ovi välikköön kiinni. Minä kyyristyin nurkkaan ovipenkille enkä tuntenut uskaltavani siitä liikkua. Hetkisen kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo äskeinen konduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei hän sitä tehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa silmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä ivaa. Konduktöörin mentyä tuntui minusta — luulenpa että minä sinä hetkenä aivankuin näinkin sen, — että hän samalla tavoin kulkee läpi vaunuosaston toisensa jälkeen loppumattomiin saakka. Ja jokaisessa vaunuosastossa istuu yksi ainoa ovinurkkaan kyyristynyt henkilö, toiset liikkumattomiksi muumioiksi jähmettyneinä, toiset kauhusta väristen kuten minä itsekin ja siten heitä istuu edessäni ja takanani äärettömiin asti.

Luulen että minä lopulta tartuin päähäni ja aloin huutaa, sillä sinä hetkenä, josta lähtien taas tarkoin muistan sen yön vaiheet, seisoi juna sillä asemalla, jossa toverini asui, ja minun ympärilläni hääri muutamia junamiehiä. Luullakseni mutisin heille jotakin pahoinvoinnin kohtauksesta ja he saattoivat minut asemasillalle, jossa tapasin toverini. Menin sitte hänen luokseen yöksi.

OIKEA SYYLLINEN.

Legenda kotiseudulta.

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisen kihlakunnan pääpitäjässä oli telotuspaikka mestauslavoineen, teilirattaineen ja kaameine kummitusjuttuineen.

* * * * *