Saarnastuolista laskeuduttuaan viittasi kirkkoherra pojan äidille ja yhdessä lähenivät he alttarikehää. Äiti avasi sylinsä ja kirkkoherra lausui lempeimmällä äänellään:
— Hellän äitisi syli odottaa sinua tässä. Astu siis rohkeasti ulos, poikani!
Mutta poika ei liikahtanut paikaltaan.
Silloin mörähti kirkkoherra hirveällä äänellä ja muuttui samassa paholaiseksi, jolla oli väärä nenä, vuohenkaviot, käyrät kynnet sormissa ja päässä sarventyngät. Äiti muuttui homenaamaiseksi peikottareksi ja samoin koko kirkkorahvas. Ja nyt alkoivat he kiljuen hyppiä alttarikehän ympärillä. Väliin he peräytyivät ja hyökkäsivät sitten rajusti eteenpäin, niin että kauhistunut poika luuli siinä tuokiossa joutuvansa heidän kynsiinsä. Mutta alttariaidan yli he eivät päässeet. Ainoastaan kerran hän liikahti paikaltaan, kun pääpaholainen hänen huomaamattaan hirveällä rymyllä sivulta päin hyökkäsi häntä kohti ja ojensi teräväkyntistä kättään, joka näytti ulottuvan vaikka maailman ääriin. Alttarikehälle asti ei hän kuitenkaan sijaltaan siirtynyt, sillä sieltä kurottui jo häntä kohti joukko ahnaita käsiä.
Kesken tätä helvetillistä meteliä kuului yhtäkkiä kirkas kukonlaulu. Silloin pakeni paholaisten joukko suurella pauhinalla ja kirkossa oli jälleen hiljaista ja autiota. Hetki sen jälkeen aukeni taas kirkonovi ja vanha pappi astui sisään. Tällä kertaa se oli oikea kirkkoherra, sillä hän avasi alttariaidan portin, astui sisään ja otti kädestä poikaa, joka värisi kiireestä kantapäähän.
— Nyt on kaikki ohi ja sinä olet pelastettu, — lausui hän. —
Paholaisella ei ole enää valtaa sinun ylitsesi.
Hän saattoi pojan ulos ja käski hänen kiiruhtaa äitinsä luo.
Aurinko kohosi juuri itäiselle taivaanrannalle, kun poika saapui kotiinsa. Punertava aamuvalo täytti koko ahtaan tuvan, sillä katto oli temmaistu pois sijaltaan. Äiti oli nurkassa liikkumatonna polvillaan. Koko yön oli hän rukoillut poikansa puolesta ja kun paholainen viimeisenä yön hetkenä oli hirveän vihan vallassa ilmestynyt tupaan, parjannut häntä sopimuksen rikkomisesta ja poistunut katon kautta, oli äiti kuollut sydämen pakahtumiseen. Mutta hänen kasvoillaan oli onnellinen hymy, josta poika näki hänen kuolleen tietoisena siitä, että hänen ainokaisensa on pelastunut.