— Äiti, olkaa rauhassa, ei minua paholainen saa, minä menen yöksi kirkkoherran luo! — sanoi poika määräpäivänä äidilleen ja lähti pappilaan.
Illan pimetessä vei kirkkoherra hänet kirkkoon, jossa he yhdessä astuivat alttarin eteen ja polvistuivat. Vanhus piti palavan rukouksen pojan puolesta ja lopetettuaan lausui:
— Minä jätän sinut nyt yksinäsi kirkkoon yöksi. Mutta sinä et saa liikahtaa alttarin juurelta etkä lähestyä käden ulottuville alttarin aitausta, et vaikka kuka tulisi sinua houkuttelemaan! Vaikka näkisit minun tai äitisi tai kenen hyvänsä tulevan alttariaidan taa ja houkuttelevan sinua luokseen, niin elä liikahda paikaltasi. Vasta kun kuulet kukon laulun ja minä tulen alttariaidan sisälle sekä otan sinua kädestä kiinni, olet sinä varmasti pelastunut.
Tämän jälkeen siunasi pappi poikaa, sulki alttariaidan portin jälkeensä, teki sen päälle ristinmerkin ja lähti kirkosta.
Poika seisoi värähtämättä alttarin juurella ja tunsi olonsa kaameaksi. Kuu loi lattialle himmeitä kuvioita, vanhat pyhimysten kuvat näyttivät rupeavan elämään ja pimeissä kattoholveissa paukkui ja risahteli. Mutta kun puoliyön hetki saapui, alkoivat tapulissa papinkellot soida ja kohta sen jälkeen aukeni naristen vastapäätä alttaria oleva kirkonovi. Sieltä astui sisään itse vanha kirkkoherra ja pää rukoukseen kumartuneena läheni kuoria. Alttariaidan eteen tultuaan kohotti hän päänsä ja lausui lempeästi:
— Astu ulos poikani, sillä kaikki on nyt ohitse ja sinä olet pelastettu.
Poika liikahti hiukan kuin aikeissa lähestyä, mutta samalla muisti hän kirkkoherran illallisen varotuksen ja jäi paikalleen.
— Tuolla ulkona odottavat äitisi ja paljon muita ihmisiä iloitakseen sinun pelastumisestasi. Ettet enää epäilisi, niin minä kutsun heidät tänne, rukoillaksemme ja veisataksemme yhdessä.
Sakariston ovelle ilmestyi samassa seurakunnan kanttori, joka kirkkoherran viittauksesta meni ulko-ovelle ja kutsui kansaa sisään. Ja ovesta alkoi tulvia tuttuja ihmisiä, joiden joukossa poika näki äitinsä itkettyneine kasvoineen. Ne nyökyttelivät hänelle rohkaisevasti ja asettuivat penkkeihinsä. Kanttori kiipesi omaan tuoliinsa, asetti numerot taululle ja avasi suuren virsikirjan. Nipp! napp! äänsivät kirjanhakaset auetessaan ja kanttori alkoi veisata virttä: "Jeesuksen nimeen nyt alotan."
Mutta äärimmilleen herkistyneellä kuulollaan erotti poika, että kanttori ei lausunutkaan kokonaisena Jeesuksen nimeä, vaan hymisi ensinnä jotakin epämääräistä, joten virren alku oikeastaan kuului: y-y-y-suksen nimeen… Silloin alkoi hän kansan joukossa tarkastella tuttujaan ja huomasi heissä kaikissa jonkun pienen virheen. Kenellä oli otsassa suuri syylä, jota siinä ei ollut ennen näkynyt, kenellä oli taas korvat homeessa tai toinen silmä kierossa ja äidiltään huomasi hän puuttuvan kolme hammasta, jotka hänen illalla lähtiessään olivat vielä paikoillaan. Ja kun kirkkoherra nousi saarnastuoliin ja alkoi rukoilla, lausui hän aina Jumalan ja Jeesuksen nimet vaillinaisesti tai vääntäen.