Kun määräaika alkoi kulua lopulleen, kasvoi äidin tuska äärimmilleen. Hänen oli mahdoton enää salata kyyneliään pojalta, mutta turhaan sai tämä kuitenkin udella syytä äidin loputtomaan suruun. Silloin päätti hän väkisin ottaa siitä selon, voidakseen sitten jollakin tavoin sitä lieventää.
Eräänä päivänä asettui hän kaivon aukkoon käsistään riippumaan ja huusi äidille:
— Jollette nyt sano, mitä te lakkaamatta itkette, niin minä pudotan itseni alas!
Äiti hätääntyi ja rukoili häntä tulemaan pois. Silloin hellitti poika toisen kätensä ja riippuen ainoastaan yhden varassa uhkasi pudottautua heti, kun oli ehtinyt viiteen laskea.
Silloin hätääntyi äiti vielä enemmän ja lupasi heti ilmaista surunsa syyn, kun poika vain tulisi pois vaarallisesta paikasta.
Kun poika oli noussut kaivonaukosta ja seisoi pihalla hänen edessään, kumartui äiti suulleen ja tunnusti, kuinka hän kolme vuotta sitten suuren hädän vallassa oli myönyt hänet paholaiselle ja kuinka määräajasta oli enää ainoastaan vajaa viikko jälellä.
Kuultuaan äitinsä kertomuksen meni poika sisälle ja ensi töikseen repi siekaleiksi ja poltti paholaisen jättämän takin. Sitten lähti hän oikopäätä kirkonkylälle, meni vanhan kirkkoherran luo ja kertoi hänelle kaikki.
— Kauppa on siis tehty äitisi kanssa sinun siitä mitään tietämättä? — sanoi vanha pappi kauan mietittyään.
— Niin on, — myönsi poika.
— Silloin se ei ole ehdottomasti pitävä, — lausui pappi ja kehotti sitten poikaa määräpäivän iltana hyvissä ajoin saapumaan hänen luokseen.