— Kun ei tuon kovin pahoin kävisi…
— Mitä pahoin sen kävisi! — murahti paholainen. — Näytänkö minä köyhältä? Mutta jos haluat antaa sen nälkään kuolla, niin yhden tekevä minulle! — ja paholainen teki liikkeen ikäänkuin aikeissa ottaa takin jälleen päällensä.
— Ei, ei, ei se saa kuolla nälkään! — hätääntyi Eveliina.
— Tehdään sitten kaupat, — sanoi paholainen ja veti liivintaskustaan nahkalevyn, jolle hän nopeasti kirjotti kontrahdin.
— Ja nyt puumerkkisi tähän alle! — ja samassa raapasi paholainen pienen haavan Eveliinan vasempaan ranteeseen, kastoi kynän vereen ja ojensi sen Eveliinalle.
Vapisevin käsin ja kokonaan sekaannuksissaan töhersi Eveliina nahkapalalle miesvainajansa puumerkin.
— Keskiyön hetkenä tasan kolmen vuoden päästä tulen minä perimään poikaa, — virkkoi paholainen tyytyväisenä, työnsi välikirjan taskuunsa ja lähti matkoihinsa.
Kohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, ehätti Eveliina takin kimppuun ja veteli sen taskusta kaikkia niitä makupaloja, joita hän äsken yksinään istuessaan oli mielikuvituksessaan ahminut. Sitten laati hän pesään uuden pystyvalkean ja herätti poikansa, jonka eteen hän latoi kaikkia ajateltavissaan olevia herkkupaloja.
Mutta kun hän syrjästä äänetönnä katsoi, kuinka hänen poikansa hehkuvin silmin kävi ruokiin käsiksi, alkoi hän ääneensä itkeä. Silloin keskeytti poika syöntinsä ja kysyi surkumielin syytä äidin itkuun. Mutta äiti ei antanut hänelle mitään vastausta.
Niin elivät he päivästä toiseen eikä heiltä puuttunut mitään. Poika kasvoi ja vahvistui nopeasti, mutta äiti kuihtui kuihtumistaan ja itki aina salaa poikansa syödessä.