Siitä levisi huoneeseen niin houkutteleva tuoksu, että Eveliina tunsi päätänsä huimaavan ja poika alkoi unissaan hymyillä.
— Nälkäänhän se tuo poika kuitenkin kuolee, — arveli paholainen ja haukkasi suun täydeltä makkaraa.
Eveliina ei vastannut mitään, vaan huojutteli hiljaa ruumistaan ja koetti olla näkemättä makkaraa.
— Kylmä täällä on! — murahti paholainen makkaran syötyään.
— Kun ei ole millä lämmittää, — huokasi Eveliina.
— Niinhän se on köyhän, — sanoi paholainen ja pisti jälleen kätensä taskuun, josta hän tällä kertaa veti esiin kuivan ja tuohisen koivuhalon.
Hän veteli niitä taskustaan siksi kunnes pesä täyttyi, minkä jälkeen hän iski tulta ja sytytti ne palamaan. Sitten riisui hän takkinsa naulaan ja asettui tulen ääreen selin Eveliinaan ja alkoi perusteellisesti lämmitellä. Mutta kun puut olivat palaneet hiilokselle, ryhtyi hän uudelleen syömään. Kumartuen takkinsa puoleen kiskoi hän sen taskusta paksun nosteleivän, sianliikkiön ja mehevän leipäjuuston, jota hän alkoi hiiloksella käristää. Se muuttui kullanruskeaksi, sen pinnalle kihoili rasvaa ja huoneeseen levisi vieläkin houkuttelevampi tuoksu kuin äsken makkarasta.
— Kun olisi ihmisellä tuollainen takki! — huokasi Eveliina nurkassaan.
— Kun annat poikasi minulle kolmen vuoden päästä, saa se jäädä tuohon naulaan ja sen taskusta löydät yöllä ja päivällä, mitä ikinä haluat, — sanoi paholainen ja asetti leivänpalalle suuren kimpaleen käristettyä juustoa, vuolasi liikkiöstä palasen ja alkoi syödä.
Eveliinan päätä pyörrytti ja melkein itse tietämättään virkkoi hän: