Koppiin palattuamme astun minä työni ääreen ja toverini ryhtyy telefoonia avaamaan. Saatuani muutaman lauseen paperille, vetäsee toverini yhtäkkiä telefoonin rajusti kiinni ja haukkumasanoja kähisten alkaa kiivaasti huitoa edestakaisin.
— No mikä nyt? — kysyn hänen eteensä asettuen.
Äskeisestä riemunloisteesta ei näy hänen kasvoillaan jälkeäkään, ne ovat synkät ja pahantuuliset.
— Svjesden on suuri koira! — murahtaa hän. — kaikki onkin valetta, mitä hän äsken kertoi.
— Mitä, valetta! Onko Sharogin tai Vrodlevitsh saanut toisenlaisia tietoja?
— Ei, vaan Svjesden itse juuri tunnusti, että hän ilmanaikojaan vain meitä narrasi. Ei ole edes tavannutkaan isäänsä. Durakki! Sellaista sitä saa, kun valtiollinen vanki antautuu toverilliseen suhteeseen rikosvangin kanssa!
Toverini on harmistunut ja masentunut. Ja samoin on minunkin laitani.
Kopissamme ei vallankumouksen hengestä ole pihaustakaan jälellä.
— Se teidän toverinnehan vasta on aika lurjus, — sanon telefoonitse
S:lle. — Saisitte antaa selkään mokomalle rakkarille.
— Minä olen jo aikoja huomannut, että se on suuri valehtelija — vastaa S. — ja kyllä minä olen sitä jo monesti haukkunutkin. Äsken minä en huomannutkaan mitä se teille syötti, muutoin olisin tullut väliin.
Toverini mielentila on nyt entistäkin mustempi. Hän sanoo ikipäiviksi menettäneensä uskonsa Venäjän kansaan ja vallankumoukseen. Jahka hän saa vankeusaikansa loppuun kärsityksi, lähtee hän ulkomaille!