— Eivät uskaltaneet laskea pelosta, että ne vapautetaan, — teemme me toverini kanssa johtopäätöksen.
Kello yhdentoista aikaan on meidän vuoromme mennä kävelemään. Ilma on leppoisa ja sitä on kevyt hengittää. Räystäät tippuvat vettä ja tyytyväisen näköisenä sivelee Makarohvi partaansa.
— Toveri, kuuletteko, ampuvat! — huudahtaa toverini ja pysähtyy kuin naulattuna paikoilleen.
Olen kuulevinani jotain pauketta, mutta se ei tunnu oikein ampumiselta ja sen vuoksi vastaan kuivasti:
— Puita hakkaavat jossakin.
Mutta siitä kunnon toverini suuttua kähähtää.
— Puita hakkaavat! Kuuleehan sen selvästi, että ampuvat.
Jännitän kuuloani ja nyt erotan selvästi useita laukauksia, jotka raskaassa kevättalven ilmassa räsähtelevät omituisen natteasti.
— Da, streljajut, — myönnän minä ja tyytyväisenä, loistavin silmin nyökäyttää toverini päätään joka kerta kun uusi sarja laukauksia räsähtää.
Ne käyvät yhä selvemmiksi ja siitä päättäen lähenevät. Väliin kuuluu kohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää.