Käännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan keskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin, odotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan yksin ilmassakin. Aina ääntelevät kyyhkysetkin ovat vaienneet, merkitsevä hiljaisuus vallitsee vankilan piirissä ja selvästi kuuluu vesipisarain tipahtelu räystäistä. Laukaukset ja kohina lähenevät kuin kaamea myrskynpuuska…
Kohta koppiin palattua saamme päivällisen. Toverini ei kajoakaan ruokaan, vaan avaa telefoonin ja alkaa kiihkeästi keskustella alhaalla olevien kanssa. Väliin syöksyy hän ikkunan ääreen ja kuuntelee venttiilin raosta.
— Kuuletteko, toveri? — huutaa hän minulle.
Laukaukset pamahtelevat jo niin selvinä, että kuulen ne helposti pöydän ääreen, jossa levollisesti nautin päivällistäni. Sieramet laajentuneina ja silmät pyörien hyppii toverini ikkunan ja W.C:n väliä.
Yhtäkkiä räiskähtää joukko laukauksia aivan kuin ikkunamme alla. Ne vastaavat terävän vihlovasti ja ovat selvästikin ammutut vankilan sisäpihalla.
— Avatkaa ovet! — kuuluu samalla ulkoa kumea, venäjänkielinen huuto.
Onko sen huutanut joku vanki akkunastaan vai joku ulkopuolelta, sitä minun on mahdoton tietää.
Joukko uusia laukauksia kajahtaa pihalta.
— Tavarishtshi, tavarishtshi, avatkaa ovet — huutaa toverini venttiilistä ulos.
Hänen äänensä on mielenliikutuksesta sortunut ja tulee kuin syvältä maan alta.