Hm! Uteliaasti alan tarkastella miestä, jonka kanssa olen jo kuukauden päivät ollut lähemmin tuttu, mutta jonka kasvonpiirteet nyt vasta painuvat silmänpohjaani. Kun mainitsen tästä S:lle, purskahtaa hän iloiseen nauruun.
Kun kuiskuttelu joukossamme yltyy kovin vilkkaaksi, keskeyttää neitokainen lukemisensa, nyrpistää nenäänsä ja silmäilee meitä moittivasti. Tuomarikin raottaa silmiään ja murahtaa jotakin. Silloin me, aivankuin koulupojat, kohennamme asentojamme sekä asetumme muka hyvinkin tarkkaavasti kuuntelemaan. Mutta kun neiti alkaa jälleen unettavan jamaamisensa ja kaljupää ummistaa silmänsä, on kuiskutuskin tuota pikaa uudessa käynnissä. Eikä ihmekään, sillä onhan meidän jokaisen sydämellä niin paljon asioita, joista tahtoisi ajatuksia vaihettaa, kun pitkäaikaisen erakkoelämän jälkeen on näin äkkiarvaamatta päässyt toisten kohtalotoverien yhteyteen.
Mutta toisinaan vetävät pöytäkirjat itsestään meidän huomiomme puoleensa. Ja mieltäkiinnittäviä, jännittäviä asioita ne sisältävätkin. Milloin siellä esiintyy kurja ilmiantaja tietoineen, milloin saamme tutustua jonkun sankarinuorukaisen vaiheisiin, milloin taas aukeaa eteemme palanen Saksan suomalaispataljoonan elämää.
Kappaleen kolmatta tuntia kestää lukeminen tällä ensi kerralla. Tuomarin annettua merkin lopettaa neiti lukemisen, me jätämme takaisin kynämme ja paperimme, joihin meistä kukaan ei vielä tällä kertaa ole tehnyt merkintöjä, sekä lähdemme ovella odottavien vartiain saattamina marssimaan kohti koppejamme. Siinä tiheänä ryhmänä kulkiessamme on meillä vielä hyvä tilaisuus jutella ja ahkeraan siinä kohtalotoverukset puristelevat toistensa käsiä ja rakentavat tuttavuuksia. Ja niinpä jo seuraavana päivänä, kun jälleen asetumme entisille paikoillemme pöytäkirjain suomennosta kuulemaan, tunnen jo kutakuinkin hyvin nuo sivuseinällä istuvat nuorukaiset sekä heidän kohtalonsa.
Kuten sanottu, kuuluu ryhmäämme miehiä täysi tusina ja ovat he seuraavilta aloilta: yksi kirjailija, yksi sanomalehtimies, yksi insinööri, yksi hovioikeuden auskultantti, viisi ylioppilasta, yksi talollisenpoika ja kaksi työmiestä. Nuo kaksi viimemainittua, jotka ovat siistin ja vakavan näköisiä nuorukaisia, ovat samannimiset, vaikkakin kotoisin eri osista maata. Kummallakin heistä on jalassaan punavartiset pieksut ja nuoremman housut ovat polvien yläpuolelta liimasta kiiltelevät ja koviksi piintyneet. Hän kuuluu kopissaan päivittäin liimaavan kokoon parituhatta paperossikoteloa. Siten on hänellä jo ansaittuna useita kymmeniä ruplia, mutta nautittavakseen hän ei ole niitä saanut, vaan elää hän yksinomaan kurjalla vanginruualla, ilman teetä, sokeria ja tupakkaa. Vangittaessa oli häneltä, samoinkuin toveriltaankin, takavarikoitu kaikki rahat.
Kehnoa, jonottavaa tulkintaa kuunnellessani pysähtyy usein katseeni ylioppilas B:hen, joka istuu tuolla nahkasohvan kulmassa. Hän on pieni, sirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja sileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on omituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut pitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden esirippuun. Hän on ollut jo toista vuotta vangittuna, Helsingin päävahdissa, Katajanokalla, Viaporissa, Shpalernajassa. Muutaman kuukauden ajan on hän jo kulkenut sotaoikeudessa, samassa paikassa kuin minun koppitoverini. Joulun jälkeen päättyy hänen juttunsa ja hänen asianajajansa on ilmottanut, että vaikka hän tekeekin kaiken voitavansa, niin kuolemantuomiota ei luultavastikaan voida välttää.
Hänen asiastaan on tutkintotuomarin pöytäkirjoissa paljon ja monessa kohti. Useampana päivänä riittää niistä neitokaisellemme tulkitsemista. Paljosta häntä syytetään: on muka aliupseeri (Gruppenführer) Saksan suomalaispataljoonassa, on Suomeen palattuaan värvännyt lähemmäs sata miestä samaan pataljoonaan, harjottanut vakoilua y.m. Kauttaaltaan on hän ilmiantojen saartama. Sellaisessa tapauksessa käy lopulta psykoloogisesti mahdottomaksi jatkuvasti kieltää ja niinpä onkin B. tunnustanut olleensa suomalaispataljoonassa sekä värvänneensä miehiä. Mutta hän on tunnustanut vain oman osuutensa "afääriin". Hänen tovereitaan ja muita seikkoja koskeviin tutkintotuomarin kysymyksiin vastaa hän aina: "En tahdo sanoa!" Tuo lyhyt ja luja lause toistuu tuon tuostakin pöytäkirjoissa ja kunnioituksen sekaisella lämpimällä myötätunnolla luon minä yhä uudelleen katseeni tuohon korkeaotsaiseen nuorukaiseen, jonka ylitse kohtalon siipi on niin synkkänä ja raskaana ojentunut.
Niin synkeänä kuin meidän kaikkien edessä tulevaisuus häämöttääkin — kuolemantuomio kummittelee varmaan useimpien mielessä —, kohdistuu myötätuntomme ja toverillinen hellyytemme B:hen, jonka ympärille me ryhmitymme ikäänkuin suojellaksemme ja lämmittääksemme häntä. Lämpimiä, myötätuntoisia kädenpuristuksia saa hän aina joka puolelta, kun hän "luennolle" mentäessä kolmannen kerroksen sillakkeella liittyy meidän toisten joukkoon.
— Elkää olko huolissanne, — lausun minä hänelle kohta tutustuttuamme, — jos ne julistavatkin kuolemantuomion, niin eivät ne pane sitä toimeen.
— En minä pelkääkään, — vastaa B. reippaasti ja luottavasti. — Kenraali Russki kuuluu olevan humaani mies, ei hän vahvista kuolemantuomiota.