Hm! Tokkohan siihen seikkaan voinee juuri mitään perustaa. Mutta on B:llä pätevämpikin pohja, jolle hänen hyvät toiveensa rakentuvat. Hänellä on tiedossaan, että yliopistomme miekkailunopettaja, maisteri Maexmontan, on samassa sotaoikeudessa jo aikaisemmin tuomittu kuolemaan, mutta tuomiota ei kuitenkaan ole vahvistettu, vaan on se muutettu elinkautiseksi pakkotyöksi. Miksi ei silloin meneteltäisi samoin B:hen ja muihinkin suomalaisiin nähden?
Tämän Maexmontan-tapauksen lisäksi on meillä pari muuta seikkaa, joiden nojalla koetamme toisillemme vakuuttaa, etteivät päämme ole vaarassa. Venäjän hallitukselle on puhuvana esimerkkinä se verrattain humaani tapa, jolla sen liittolainen Englanti rankaisi Irlannin kapinallisia, niistä kun ainoastaan muutamia pääjohtajia tuomittiin kuolemaan. Ja kuitenkin siellä oli jo käynnissä aseellinen kapina. Meillä ei ole mitään sellaista tapahtunut, joten Venäjän hallitus ei hevillä juljenne sovelluttaa meikäläisiin ankarampaa menettelyä kuin mitä Englanti käytti raskaammassa tapauksessa. Toiseksi ei maailman tietoisuudesta ole vielä haihtunut käsitys Suomen autonomiasta, mikä antaa meille erikoisaseman. Epäilemättä on venäläisilläkin siinä suhteessa hiukan arka omatunto ja saanee heidät arvelemaan, ennenkuin ryhtyvät meikäläisiä joukottain telottamaan. Suomen asia on jo Bobrikovin ajoista pyrkinyt kansainväliseksi kysymykseksi ja venäläisten täytyy, meihin kajotessaan, ottaa lukuun Europan yleinen mielipide.
Tällaisissa asioissa liikkuu keskustelumme, kun me viimeisiä mukaan haettaessa saamme aina pohjakerroksen permannolla hetkeksi pysähtyä, jolloin tietysti kukin meistä ehättää käyttämään tilaisuutta nopeaan ajatusten vaihtoon.
— Ja onhan vallankumouskin yksi mahdollisuus, — huomautan minä kerran tällaisessa tilaisuudessa.
— Onhan sitä Venäjän vallankumousta niin kauan jo odotettu, että tokko siitä koskaan tulee kalua, varsinkaan nyt sodan aikana, — arvelee ylioppilas R.
— Totta sen luonnon pakostakin täytyy joskus puhjeta. Ja se voi tapahtua piankin. Venäjä on aina ollut odottamattomuuksien maa, jossa mitkään järjen laskelmat eivät pidä paikkaansa. Niinpä voi vallankumouskin riehahtaa kesken sotaa. Ja tulkoonpa lopultakin väliin mitä hyvänsä, kyllä me joka tapauksessa pääsemme täältä kaikella kunnialla.
Vaikka en noita viimeisiä sanojani voikaan millään tosiasioilla perustella, saavat ne aikaan toivorikkaita välähdyksiä monessa silmäparissa. Täällä vankilan muurien sisällä, tietämättömän tulevaisuuden edessä, kohottavat vangin mielialaa pelkät sanatkin, kun ne ovat toivoa herättävät ja vakuutuksella lausutut. Sen tiedän hyvin omasta kokemuksestani.
Mutta palaanpa "luentotoverieni" esittelyyn.
Hra B:n rinnalla istuu toinen melkein yhtä nuori mies, ylioppilas A., joka kooltaan on lähes puolta pitempi B:tä. Kun ensi kertaa kiinnitän katseeni häneen, alkaa hänen ulkomuotonsa ja koko olemuksensa tuntua heti niin tutulta. Minä katson ja katson häneen ja yhtäkkiä selvenee eteeni entisen ruotsinkielen opettajani muoto: pitkä, solakka, korkeaotsainen herra, tulinen runoilijasielu, joka suurissa sinisissä silmissään innostunut loiste deklameerasi meille Runebergin isänmaallisia runoja. Tuo edessäni istuva nuorukainen on ilmetty jäljennös hänestä. Kun rinnallani istuva S. on kuiskaten ilmottanut hänen nimensä, olen varma, että hän on entisen opettajani poika, jonka minä lyseolaisaikanani olen kerran nähnyt neli- tai viisivuotiaana leikkivänä lapsukaisena ja johon nyt saan täytenä miehenä tutustua täällä Shpalernajassa.
A:n koppi on kuudennessa kerroksessa samalla vankilan seinustalla kuin minunkin. Joudumme siis yksin matkoin palaamaan aina viidenteen kerrokseen saakka, joten minulla on hyvä tilaisuus tutustua häneen. En tarvitse monta sanaa vaihettaa hänen kanssaan, huomatakseni että hän on perinyt isänsä ihanteellisen mielen ja tulisen sielun — ominaisuuksia, jotka hänet nyt ovat saattaneet tänne Shpalernajaan. Tiedän hänen siellä täällä lehdissä julkaisseen runoja ja niitä kertoo hän nytkin kopissaan kirjottelevansa, tiedustellen samalla minulta, voisiko niitä mitenkään täältä toimittaa kotimaahan julkaistaviksi. Vangittaessa on hän ollut aputoimittajana eräässä suuremmassa sanomalehdessä. Syyttävät häntä samanlaisesta asiasta kuin minuakin. Hän tuntuu elävän kokonaan omassa mielikuvamaailmassaan ja kohtalonsa ottaa hän kaikesta päättäen hyvin valoisalta kannalta. Hän on huoleton ja miellyttävä herraspoika, hänessä on niin paljon intomielistä ja puoleensa vetävää nuoruutta.