Kerran töksähtää feminiininen tulkkimme entistä vaikeampaan kohtaan, jossa tehdään selkoa, mitä tarkotusta varten suomalaispataljoona oli muka kokoon pantu. Siinä esiintyy kaikenlaisia sotatieteellisiä termejä, joihin neiti poloinen sotkeutuu. Apua anoen kääntää hän ilmehikkäät silmänsä S:ään, joka heti kavahtaa seisaalleen ja ritarillisesti rientää turvattoman avuksi. Otettuaan selvän kysymyksen alaisesta paikasta kääntyy hän meihin ja käyttäen vapaata pöydän nurkkaa karttana pitää huomattavalla asianharrastuksella meille pienen sotateknillisen esitelmän. Me seuraamme sitä hymyhuulin ja joukostamme kuuluva hiljainen kuiskaus: "luutnantti", lisää vain iloisuuttamme. Tuomari, joka ei tietysti ymmärrä sanaakaan S:n puheesta, istuu silmät pyöreinä nojatuolissaan ja on nähtävästikin ymmällä, miten hänen on suhtauduttava siihen, että S. on noin vaan anastanut puhevallan tilaisuudessa. Sen johdosta, että S:ltä on vangittaessa tavattu suurenpuoleinen summa rahaa, kertoo hän pöytäkirjain mukaan harjottaneensa Ruotsissa tuottoisaa salakauppaa kemikaalioilla. Niinpä on hänellä entisten lisäksi Ruotsissa siinä ja siinä pankissa niin ja niin suuri summa rahoja talletettuna. Tästä aiheutunut hymymme muuttuu kerrassaan iloiseksi naurunpurkaukseksi, kun S. pöytäkirjan lopulla kertoo Tukholmassa kerran sivumennen tavanneensa R:n ja H:n, jotka harjottivat samanlaista salakauppaa, mutta jotka silloin "näyttivät viettävän juopottelevaa elämää".
Kuudennessa kerroksessa lähellä A:ta ja siis samalla vankilan kulmalla kuin minä ja S:kin, on saanut sijansa pohjalainen papinpoika R. Hänet on vangittu samoihin aikoihin kuin minutkin, saatuaan juuri vähää ennen suoritetuksi insinööritutkinnon. Vangitsemistilaisuudessa on sattunut seuraava dramaattinen kohtaus: Kun R:n asuntoon (Hietalahden puolella Helsinkiä) saapui joukko santarmeja ja nämä kotitarkastusinnossaan jättivät ovipuolen huonetta, jossa R. itse sattui seisomaan, pelkästään mukaan otetun talonmiehen vartioitavaksi, pujahti R. tämän estämättä ulos ja syöksyi kadulle. Seurasi samallainen revolverinpaukkeen säestämä näytös kuin S:n yrittäessä livistää santarmihallituksesta. R:n tarkotus oli erinäisiä katuja myöten juosta teknillisen korkeakoulun talolle, kahmaista etehisen naulakoilta päälleen joku ensiksi käsiin sattuva palttoo sekä sitten joidenkin luentosalien läpi kulkien poistua akkunasta päinvastaiselle puolelle rakennusta, jolloin takaa-ajajat olisivat hyväksi aikaa häipyneet jäliltä. Tämä suunnitelma oli vähällä onnistua, kunnes lähellä päämaalia tuli kadunkäänteessä odottamatta vastaan lauma venäläisiä sotilaita. Nähdessään juoksevan herrasmiehen, jota santarmit ampuen ajoivat takaa, ympäröivät nämä silmänräpäyksessä R:n.
Pöytäkirjoista ei käy selville, minkä syyn nojalla hra R. oikeastaan on vangittu. Nähtävästi se on tapahtunut hyvin heikkojen epäluulojen perusteella, joten häntä voi joukossamme pitää tyypillisimpänä santarmimielivallan uhrina.
Talollisen poika V., Härmän pohjalaisia, on oiva mies Shpalernajan "Suomalaisessa siirtokunnassa" edustamaan kuuluisaa kotiseutuaan: kookas, pystypäinen, verevä nuorimies. On hauska nähdä, kun hän varsiniekka saappaissaan astuu sisään ja ottaen sotilaallisen asennon tekee niukan kumarruksen tuomarille, minkä jälkeen hän hätäilemättä ja lujin askelin käy paikalleen.
— Teitä on täällä tietääkseni useampiakin härmäläisiä? — virkan hänelle kerran "luennolta" poistuessamme.
— Onhan meitä Härmästä poikia kymmenen, joiden silmistä ei tipu kyyneleet, — vastaa V.
Ja kyllä hän siltä näyttääkin, ettei hän vähästä itke. Vaikka hän on saanut kokea kovempaa kuin kenties yksikään toinen Shpalernajassa viruneista suomalaisista. Häneen nähden — hänen oman kertomuksensa mukaan — on käytetty pöyristyttävää inkvisitoorista menettelyä, jolla santarmit ovat koettaneet saada häneltä tunnustuksia puserretuksi. Mutta siitä ynnä hänen sankarillisesta menettelystään, hän kun eräitä tovereitaan pelastaakseen on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi, saanen tilaisuuden vastaisuudessa, toisten asiain yhteydessä kertoa.
Kuten sanottu, ovat molemmat työväen luokkaa edustavat nuorukaiset saman nimiset ja yhdessä heidät kuluneen syksyn aikana on vangittukin. He ovat rehtiä, harvasanaisia, vakaita Hämeen poikia. Myöhemmin, vallankumouspäivinä, istuessamme eräässä pietarilaisessa "tshainajassa", kertoivat he minulle vangitsemisestaan. En malta olla sitä tässä toistamatta, koska se niin hyvin valaisee erinäisten suomalaisten virkaintoa.
Kotimaahan pyrkiessään joutuivat toverukset K. heti Ruotsin rajalla Enehjelmin vainukoirien ahdisteltaviksi. Kulkien milloin porokyydillä, milloin suksilla tai jalkaisin sekä käyttäen kaikenlaisia syrjäpolkuja onnistuivat he pääsemään Iihin saakka. Siellä olivat he jo vähällä joutua ansaan, mutta viime hetkessä eräs paikkakunnan mies varotti heitä edessäpäin väijyksissä olevasta poliisijoukosta, jolloin he kokonaan toisen suunnan ottaen välttivät vaaran. Tarvottuaan sitten tuntikausia metsiä myöten vasta sataneessa lumessa, päättivät he lopen väsyneinä "riskeerata" ja mennä Siuruan kylän kievariin yöksi, ajaakseen sieltä aamulla hevosella oikotietä Kiiminkiin. He olivat aikaisemmin päinvastaiselle suunnalle matkatessaan viettäneet yön tuossa samassa kievarissa ja koska heille oli jäänyt siitä hyvä muisto, tulivat he neuvotteluissaan siihen uskaliaaseen päätökseen, että nytkin käyttäisivät talon vierasvaraisuutta hyväkseen.
Kievarin emännän uteliaisuus, hänen tarkkaan kysellessään poikien matkoista, herätti näissä epäluuloa, mikä kuitenkin haihtui, kun emäntä kuulustelujensa lopuksi kohteliaasti lupasi heille yösijan sekä seuraavana aamuna hevosen Kiiminkiin. Laitettuaan pojille vuoteen ja näiden väsyneinä heittäydyttyä unen valtaan, päätti emäntäinen, jolla oli tieto siitä, että poikia etsitään, kantaa hänkin kortensa yhteiseen valtakunnanpuolustuskekoon. Hänpä siis oitis meni telefoonin ääreen ja soitti Oulun poliisilaitokseen, että sisso! täällä ne nyt meillä nukkuvat ne pojat, joita etsitään; aamuksi ne pyysivät täältä hevosta Kiiminkiin, niin että passatkaa päälle vaan!