Aamulla varahin pojat levänneinä miehinä, toivorikkain mielin ja mitään pahaa aavistamatta lähtivät ajelemaan Kiiminkiä kohti. Kun he ajoivat Kiimingin kievarin pihalle, astui erään ulkohuoneen takaa esiin kymmenkunta poliisia ampuma-aseet suorana, vaatien heitä antautumaan. Poliisit olivat automobililla tulleet Oulusta heitä väijymään. Joukon jatkona oli heillä pari haulikoilla asestettua paikkakunnan miestä (kaksi pohjalaista talonpoikaa titulus Enehjelmin kätyrien apurina!)
— Meillä oli silloin vielä sellainen käsitys, että meidät kiinni jouduttua toimitetaan suorinta tietä hirsipuuhun, — puhui vanhempi K. hiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. — Sen vuoksi me olisimme henkemme kaupallakin arvelematta ryhtyneet taisteluun, mutta kun me palttoot päällä istuimme peiton alla reen perässä, oli housun takataskussa olevia browninkeja mahdoton heti saada esille, joten meillä ei ollut muuta neuvoa siinä pyssynsuiden edessä kuin antautua.
Kun poikien matkalaukut oli takavarikoitu ja taskut tarkastettu, meneteltiin heidän kanssaan seuraavasti: samoilla käsiraudoilla kytkettiin heidät yhteen siten, että toinen oli kiinni vasemmasta, toinen oikeasta ranteestaan. Mutta ei siinä vielä kyllin. Molemmat kädet vedettiin vielä nuorilla yhteen kiinni, joten pojat tulivat olemaan tiukasti kylki kyljessä kiinni. Tämän jälkeen vaulattiin kummankin jalat köydellä yhteen nippuun. Sitten automobiiliin, vartiana kymmenen asestettua poliisia, ja niin suoraa päätä Ouluun Enehjelmin käsiteltäviksi. Matkalla olivat poliisit kohennelleet nuorukaistemme mielialaa sellaisilla lauseilla kuin: "Jo taisi pojilta juoksut loppua" j.n.e.
Saattaa kysyä, eikö kymmenen poliisia voinut ihmisellisemmällä tavalla kulettaa kahta aseettomaksi tehtyä nuorukaista? Varsinkin kun he hyvin tiesivät, etteivät heidän käsiinsä joutuneet olleet mitään rikollisia tavallisessa mielessä — seikka, jonka heikompikin ihmistuntija saattoi heti päättää poikien siististä ja avoimesta muodosta. Että nuorukaisemme olivat menetelleet jalosti, pannessaan taistelussa isänmaansa sortajaa vastaan vaakalaudalle kaikkensa, henkensä ja vapautensa, se olisi noiden poliisienkin pitänyt voida myöntää, sekä sen mukaan sovittaa menettelynsä, arvostelivatpa sitten heidän toimintaansa muuten miltä kannalta hyvänsä. Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa eikä vähimmän kaunis urotyö, joka on merkittävä oululaisen poliisin tiliin enehjelmiläisenä hallituskautena. Että tuo poliisilaitos siitä huolimatta on kokonaisuudessaan, sanomalehdistön ja yleisön vaietessa, saanut säilyttää paikkansa, sen jälkeen kun se vallankumouksen päivinä oli hiipinyt työväen neuvoston turviin ja tarjonnut sille yhtä nöyräselkäistä palvelusta kuin äsken Enehjelmille, sen kai saanee merkitä sen tylsistyneisyyden tiliin, minkä valtaan Suomen kansa kuluneina vuosina näyttää niin arveluttavassa määrin joutuneen. Mutta toivottavasti oululaisen poliisin osuus surkeaan Simon kahakkaan sekä sen monet muut enehjelmiläisen toimitarmon osotukset eivät kokonaan unhotuksiin vaipune, vaan saanevat ansaitsemansa sijan vasta kirjoitettavassa Suomen vapausliikkeen historiassa.
Toverusten huostassa olleet rahat oli takavarikoitu Oulun poliisilaitoksella, joten he joutuivat Shpalernajaan aivan pennittöminä miehinä, saaden viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä edellä kuvaaminani ensi kuukausina. — — —
Toisena luentopäivänä osuu rinnalleni peräseinällä istumaan hovioikeuden auskultantti P., joka on toiminut asianajajana kotiseudullaan Karjalassa. Kun olemme tutustuneet ja päässeet kuiskuttelun alkuun, virkkaa P.:
— Minä olen päättänyt oikeuden käynnin aljettua panna vastalauseeni sekä kieltäytyä mihinkään vastaamasta.
— Samaa asiaa olen minäkin paljon miettinyt sekä tullut lopulta samanlaiseen päätökseen, — vastaan minä ilahtuneena.
— Oikeastaan meidän olisi tullut jo Mashkevitshin kuulustelussa tehdä samoin ja kieltäytyä vastaamasta.
— Aivan niin, mutta valitettavasti se ei silloin juolahtanut mieleen, sitä oltiin silloin ensi alussa vielä ikäänkuin päästä pyörällä.