XV
MITÄ KAIKKEA PÖYTÄKIRJAT SISÄLTÄVÄT.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo…"
Noilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat pitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me kuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin heittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.
Kuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?
Hän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut ja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin univormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen muun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on mestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset lähimainkaan vedä vertoja.
Hän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta vuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt siellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä poliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja myöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin jännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja sydämeen patoutuu kuristava viha.
Kun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle harjaantumaan — nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu vaaralliselle kohdalle — alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja Vickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi viimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa juoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa venäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä huolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen lienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren suomalaisen upseerin — nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta — raivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla alas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan. Varsin ymmärrettävä vihan puuska!
Rissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet. Hän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se tulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa rintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin browningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti juoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit. Revittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän "omiansa" kohti — ensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän kansalainen —, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon, kun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen pienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita, joille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain yli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä suuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat venäläiset soltut "sankarimme" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua tarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka pystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi. Sitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät nämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi sanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra Mashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet verrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli hänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit. Rissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain sisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman pyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo…" Kertojan parhaita ominaisuuksia on hyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän sitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä ja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella puolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot pataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee pöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi päiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä, joiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä henkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa, antaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen pinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin lennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen merkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes lypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa tekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä ääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!