Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä, ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.
Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla. Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset, kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.
Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä, luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.
Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt! Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu — jospa me suomalaiset olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja runoja laatimaan! — Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja, pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."
Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon, tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!
* * * * *
Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.
Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä. Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.
— Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä käymään, — virkkaa hän muun lomassa, — mutta kyllä ne silloin saavat ottaa ruumisarkut matkaansa.
Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä: