Hän opastaa meitä läpi koulusalien, joissa kaikissa makaa kymmenittäin potilaita. Mikä kolkko, raskas inferno-tunnelma lyökään meitä vastaan jokaisesta huoneesta. Tämä ei ole mikään tavallinen sairaala, vaan täällä makaa joukko epätoivoisia, kaikkensa menettäneitä miehiä. Tilapäisillä lavereilla ja pitkin lattioita, vieri vierekkäin heitä makaa, kellä pää kääreessä, kellä taas käsi tai jalka siteissä. Hiljaista valittelua, ähkynää ja huokauksia kuuluu tuolta ja täältä. Ilma on raskas ja ummehtunut. Kuumeisesti kiiluvat silmäparit tuijottavat unettomina kattoon, hitaasti kuluvat yön hetket ja turtuneet aivot hapuilevat turhaan vastausta kysymykseen, miksi näin on käynyt. Lähdettiinhän liikkeelle niin voitonvarmoina ja sittenkin sorruttiin tähän epätoivon kuiluun…
Toiset ovat vaipuneet unenhorrokseen, mutta liikahtelevat levottomasti ja havahtuvat pienimmästäkin risahduksesta. Päät kääntyvät kuumenneilla tyynyillä ja epätoivoisia, anovia katseita takertuu meihin joka puolelta. Annan katseeni solua pitkin makaavia miesrivejä ja jälleen valtaa minut sama hämmästys kuin aina ennenkin, nähdessäni edessäni suuremman joukon punakaartilaisia: ovatko nämä todellakin suomalaisia vai enkö minä yhtäkkiä ole joutunut vieraan kansan, vieraan rodun keskelle? Siihen määrään on se henkinen sairaus, jonka vallassa he ovat taistelleet omaa isänmaataan vastaan, painanut leimansa heidän kasvoihinsa.
— Täällä te poloiset makaatte, — virkkaa meistä joku, — mutta johtajat, jotka teidät ovat näille jälille usuttaneet, ne ovat nyt turvassa Venäjällä ja viettävät hyviä päiviä niiden suurten rahasummain avulla, jotka he Suomen valtiolta ovat rosvonneet.
Suuttumuksen ja katkeran vihan murinaa entisiä johtajia kohtaan kuuluu joka puolelta ja joskin se toisilla on ehkä teeskenneltyä, on se useimmilla selvästikin vilpitöntä.
— Maatkaa nyt vain kaikessa rauhassa ja tulkaa terveiksi, sitte taas jatketaan taistelua, mutta rauhan aseilla ja pannaan elämä uuteen käyntiin, — puhelee vahtipäällikkö sairaille.
Monet kolkosti tuijottavat silmät saavat hetkeksi eloa ja tavassa, millä he asentojaan kohentavat, välähtää toivonsäde. Suuria, herkkämielisiä luonnonlapsia heistä useimmat ovat.
Inferno, manala! jylähtää täällä mieleen joka askeleella. Pimeään infernon kuiluun on suuri osa Suomen työväestöä syöksynyt. Kuka taluttaa sen sieltä jälleen esiin, päivänpaisteeseen, yhteiseen työhön yhteisen isänmaan kamaralla? "Oikeistososialistimmeko?" En ole huomannut heidän joukossaan ainuttakaan, joka olisi mies ja luonne yhtään suuremmassa määrin kuin Venäjälle paenneet johtajatkaan. Meidän sosialidemokraattiemme keskuudesta ei ole vielä esiin astunut ainuttakaan, josta voisi sanoa, kuten saksalaisten sosialistien johtajasta Bebelistä, että hän on "totuuden kiivailija" ja "itse rehellisyys". Liiaksi näyttävät ne, jotka meillä nyt yrittelevät hajalleen lyötyjä laumoja uudelleen kerätä, perehtyneen vanhaan siltasaarelaisreseptiin: kaksimielinen sanontatapa ja luihu salakiihotus näkyvät "Työmiehestä" periytyneen sen seuraajaan. Avoimiksi joutuneille johtajanpaikoille pyrkijät näyttävät olevan liiaksi kääpiöitä, päästäkseen Valpas-Hännisen lumoista. Astukoon tuntemattomuudesta, jossa hän vielä elää, esille se mies, joka vie sosialidemokratiamme kokonaan uudelle pohjalle, joka kirkastaa puoluelaisilleen hämmentyneen isänmaa-käsitteen ja joka opastaa heidät sovinnolliseen, rakentavaan työhön yhdessä toisten kansanluokkien kanssa! Sellaisen miehen on löydyttävä ja astuttava esiin.
Siihen saakka: caveant consules! Valtiovallan on pidettävä lujin käsin huoli siitä, että uusi myrkytys ei pääse yhteiskuntaruumistamme saastuttamaan. Puhdistus on tapahtunut, konnat on syösty vaikutusvaltaisilta sijoiltaan. Estettäköön uusia samanlaisia esiin kiipeämästä.
Työhön, työhön, työhön! kutsuu tämä aika kaikkia kansalaisia. Pois saastainen mammonanpalvelus ja kaikki epäitsekkääseen työhön, että myrkytys kaikkoaisi kansaruumiistamme, että yhteiskuntaluokkia erottavat kuilut täyttyisivät, että taistelun jäljet painuisivat unhoon ja että parhaillaan sarastava rauhanpäivä tapaisi vasta luodun Suomen kuningaskunnan kansalaiset todellisen työilon elähyttäminä korjaamassa ja rakentamassa yhteistä pesäänsä, jota niin monet vihurit ovat repelöineet, mutta joka silti on lopullisesta tuhosta säästynyt uutta aikakautta varten.