Ryöstösaalista on työväentalollekin kertynyt mitä kirjavin paljous. Lähtien sillitynnyreistä aina hienoihin pitsikääryihin saakka. Ryhtyessämme inventoimaan meitä ihan painostaa edessä oleva työn paljous. Sitten siellä on kaikenlaista ryssiltä saatua kamaa suuret kasat: selkäreppuja, sääryksiä, patruunavöitä ja -koteloita, kaskia, kaasunaamareita…
Pölyä ja likaa on kaikkialla niin että hirvittää. Sitä on ihan luokoina lattialla ja ilma on sakeata ja raskasta. Kun on tunninverran siellä työskennellyt, tuntee itsensä pölyiseksi kuin riihimies. Tärkeimmistä järjestelytöistä päästyämme panemmekin toimeen suursiivouksen. Mutta vastenmielisesti ja kyräten suostuvat vangit huoneita siivoamaan ja tuulettamaan. Ja onhan se psykologisesti ymmärrettävääkin, että ihminen siinä mielentilassa, missä kapinavangit elävät, on kokonaan välinpitämätön sellaisiin asioihin kuin puhtauteen nähden ja haluaa mieluummin painua likakerrosten alle ikäänkuin piiloon koko maailmalta.
Tämä seikka on jäänyt kokonaan huomioon ottamatta niiltä "oikeistososialisteilta", jotka ovat pitäneet ääntä kapinavankien terveydellisistä oloista. Että vangit muuallakin on saatu vain väkipakolla siivoamaan huoneensa ja ottamaan kylpyjä, siitä olen myöhemmin kuullut monenkin vankileirissä toimineen sotilaan kertovan. Ja ihan samaahan kertoi eräs Suomenlinnasta vapautettu kapinavankikin, joka hra Hakkilan "paljastusten" johdosta kirjotti asiasta Helsingin Sanomiin. Hrat Hakkila, Tanner, Ryömä y.m. "oikeistososialistit" olisivat onnettomille aatetovereilleen tehneet paljon suuremman palveluksen, nousemalla ajoissa miehekkäästi ja kuuluvasti vastustamaan sitä suuntaa, joka työväestömme on turmioon syössyt. Muutoin, jos sosialistiherrat tahtovat väittää, että he ovat puhtaista ihmisyyssyistä nousseet kapinavankien puolesta puhumaan, on täysi syy kysyä, mikseivät he kapinan aikana pitäneet ääntä valkoisten vankien puolesta? — Mutta onhan "oikeistososialistiemme" ryhdyttävä jo ajoissa keräämään laumaa, jonka harteille ryömien sopii taas tilaisuuden tullen kiivetä valtasijoille.
* * * * *
Pölyisen päivätyön jälkeen istumme seurahuoneella kahvikupin ääressä. Puoliyön lähetessä ilmottaa vahtipäällikkönä toimiva upseeri, että hänen on lähdettävä tarkastuskierrolle kaupungille ja kutsuu meitä toisia mukaan pienelle automobiiliajelulle. Lähden rykmentin lääkärin kanssa hänen matkaansa.
— Töf-töf-töf! Auto kiitää keväisessä yössä pitkin autioita katuja, joilla kumahtelevat vain vahtisotilasten raskaat askeleet.
Kaarramme parin nurkan ympäri ja auto pysähtyy venäläisen kansakoulun portille. Se on ollut punaisten sairaalana ja on edelleenkin. Sairaita vaalivat heidän omat hoitajattarensa, joilta on pääsy sairaalan piiristä kielletty ja jotka siis toistaiseksi ovat vankeja. Pihalla seisova vartia ilmottaa, että mitään erinomaista ei ole tapahtunut.
Poikkeamme ensin muutamaan siipirakennukseen. Ensimäisessä huoneessa, johon tulemme, on levolle asettuneena pari punaisten sanitääriä. Ne kavahtavat ylös ja osottavat palvelushaluaan. Emme heitä kuitenkaan tarvitse, vaan jatkamme matkaa seuraavaan huoneeseen. Siellä on yksi ainoa potilas. Se on nuori nainen, joka on kadottanut järkensä, tullut aivan raivohulluksi. Nyt makaa se jonkunlaiseen unenhoureeseen vaipuneena ja vuoteen vieressä istuva sisar pitelee hänen käsiään omissaan. Vallitsee kolkko hiljaisuus, jota häiritsee vain sairaan levoton hengitys ja himmeästi palavan lampun sillinä. Kuiskatessamme muutaman sanan hoitajattaren kanssa havahtuu sairas. Nähdessään lattialla seisomassa joukon outoja miehiä, parkasee hän niin sydäntä viiltävästi, että jokainen meistä hätkähtää, parkasee ja takertuu samalla suonenvetoisesti hoitajattareensa. Kietoen kätensä hänen ympärilleen ja hellästi puhellen saa tämä sairaan vähitellen tyyntymään. Hiljaa poistuessamme tuijottaa hoitajattaren käsivarren alatse jälkeemme kaksi laajentunutta, kuumeisesti kiiluvaa, rajatonta kauhua kuvastavaa silmää…
Mitä kauhunnäytöksiä lieneekään kokenut tyttöparka, joka näytti vielä niin nuorelta ja jonka kasvoilla ei huomannut vielä syvemmän turmeltuneisuuden jälkiä? Ryöstöjä, murhia, yöllisiä tulipaloja, raakain miesten alituisia lähentelyjä… sitä kaikkea hän punakaartin matkassa kulkiessaan on varmastikin saanut nähdä ja kokea. Sitten hurja pako hajoamistilassa olevan, huutavan ja kiroilevan lauman keskellä, ei lepoa päivällä eikä yöllä, tilanne hetki hetkeltä yhä epätoivoisempi, kurjempi, ja niin on hennolta tyttöpoloiselta järjenvalo yhtäkkiä sammunut. Ylenmäärin ärtyneissä hermoissaan elää hän nyt yhä uudelleen kuluneiden viikkojen kauhunnäytökset ja näkee silmissään verisiä näkyjä…
Päärakennuksen puolella on vastassamme kaksi hoitajatarta. Toinen heistä, vaikka supisuomalainen nainen, on venäläisen (tietysti!) sairaanhoitajattaren asussa. Kummankin katse on arka ja kaihtiva. Toisen harvinaisen jalopiirteiset kasvot kiinnittävät huomiotani. Puhetavastaan päättäen on hän sivistynyt nainen. Vahtipäällikön tiedusteluun vastaa hän lähteneensä mukaan sairaanhoitajattareksi vapaaehtoisesti, ilman kenenkään pakotusta. Sitä sanoessaan koettaa hän pakottaa katseensa rohkeaksi ja katsoa meitä suoraan silmiin. Kaikesta päättäen yksi niitä rehellisiä, naivin ihanteellisia sieluja, jotka kaiken ikänsä pysyvät vieraina elämän todellisuudelle ja jommoisia punaisten joukossa on toiminut paljonkin.