Peloissaan he siinä istuvat ja mitään suuren ja nostavan aatteen luomaa rohkeutta ja mielenlujuutta ei yhdessäkään heistä huomaa. Kapinaa ja yleensä aseellista toimintaa eivät sano hyväksyvänsä, vaikka paikkakunnallakin on harjotettu punakaartia sekä oltu täydessä toimessa ryssiltä aseita saadakseen. Eivätpä he ole tietävinään paikallisen punakaartin olemassaolostakaan. Ja kun todistukset käyvät kovin ilmeisiksi, koettavat he kaikin voimin kätkeytyä joukkojen seljän taakse. Tulee taas niin puhuvana esille tuo meikäläisen sosialistiseurakunnan toivoton irratsionaalisuus. Ei mitään persoonallista vastuuntunnetta, ei mitään miehekästä sanojensa ja tehojensa takana seisomista, ei yleensä mitään mihin tarttua ja minkä ottaisi lähtökohdaksi uuden, yhteisen pohjan luomiselle. Pujahtelua sinne ja tänne, syyn vyöryttämistä nimettömän joukon, epämääräisen massan niskoille, jesuittamaista luikertelua ja — kun ei ole voimaa esiintyä röyhkeästi ja koko kansan nimissä — siivoa myöntelyä ja alistuvaisuutta, johon kuitenkaan ei voi hetkeäkään luottaa ja johon he eivät itsekään usko.

Erästä heistä — paikallisten sosialistien huomatuin johtomies — syytetään siitä, että hän julkisessa puheessaan on käyttänyt väkivaltaan yllyttäviä sanoja: kuinka muka talollisten vilja-aitat piakkoin murretaan kankien avulla auki. Asiaan on olemassa pätevät todistukset. Siitä huolimatta kieltää hän jyrkästi ja lujasti käyttäneensä sellaisia sanoja. Kun hänen kieltonsa tapahtuu niin vakuuttavasti, alan lopulta uskoa, että hän todellakaan ei ole tietoinen omista sanoistaan. Kunnankokouksissa ja yleensä oman seurakuntansa ulkopuolella esiintyy hän aina tyynesti ja asiallisesti, mutta omiensa parissa työväentalolla on hän joutunut tavallisen joukkosuggestionin valtaan sekä käyttänyt hurmiossaan sanoja, joita hän sitten selvillä päin ei muista eikä voi omikseen tunnustaa.

Valtoimenaan on se henkinen sairaus, joksi meikäläinen sosialismi epärehellisten ja kääpiösieluisten johtajain vaikutuksesta kääntyi heti 1905 vuoden suurlakon jälkeen, saanut kehittyä ja vallata itselleen maaperää, kunnes se nyt on kehittynyt suoranaiseksi joukkohulluudeksi, oikeaksi maata vavistavaksi punaraivoksi.

* * * * *

Jos syksyllä, suojeluskuntaa perustettaessa, kaikki oli niin toivottoman tylsää ja tahkomaista, niin kyllä nyt sen sijaan on pitäjässä innostusta ja samaan päämäärään tähtäävää toimintaa. Paitsi esikuntaa ovat muonituskomitea ja naisväestä kokoonpantu vaatetustoimikunta vilkkaassa ja ahkerassa toiminnassa. Korttijärjestelmä ei tule nyt kysymykseen. Jauhoja, leipiä, palvattua lihaa, voita ja perunoita heruu sotilasten tarpeiksi joka puolelta pitäjää. Edelleen: villoja, lankoja, ja kaikenlaisia vaatetavaroita. Monen anteliaisuus on vallan liikuttava. Eräskin perin säästäväiseksi tunnettu körtti-isäntä antoi sodan ensi päivinä suojeluskunnan tarpeisiin tuhannen markkaa — mikä hänen varoihinsa nähden oli varsin kunnioitettava uhraus.

Hauska on iltaisin pistäytyä naiskomitean työmaalla. Osuusmeijerin avara kokoushuone on täynnä naisia. Kartat käyvät, rukit surraavat ja ompelukoneet rallittavat. Siellä neulotaan käsin ja konein flanellisia alusvaatteita sekä kangasrensseleitä ja kudotaan sukkia ja lapasia sotilaille. Raskas mytty toisensa jälkeen lähtee vasta valmistuneita vaatekappaleita matkaan, osotettuna pääintendenttuurille Seinäjoella.

Vilkas on liike jokilaakson halki kulkevalla maantiellä. Muona-, vaate- ja sotilaskuorma toisensa jälkeen liukuu asemalle ja helkkyvin tiu'uin ajavat vastaan tyhjät kuormat. Päivästä päivään pysyvät ilmatkin suopeina ja keli mainiona. Kaikki vaikuttaa niin avaralta ja myötäsukaiselta, kitsastelusta ja pikkumaisesta nahistelusta ei jälkeäkään.

Kirkonkylällä ei näe enää niitä vastenmielisiä jätkäilijöitä, joita vielä äskettäin aamusta iltaan seisoskeli puotien ja kahvilain tienoilla, levittäen ympärilleen apteekin löyhkää, ja paperossin pätkä tylsästi suupielessä roikkuen. Nyt ne ovat kuin maan alle vajonneet. Kaikki ovat toimessa ja liikkeessä. Nuorisoseuran talolla majailee kolmekymmentä suojeluskuntalaista, jotka aamusta iltaan harjottelevat. Harjotusmestarina on Vöyrin kursseilla ollut nuorukainen. Raikkaat komennushuudot kaikuvat yhtä menoa joelta, kun pojat jäätiköllä tekevät temppuja. Väliin kaikuu huikea hurraaminen, kun he ketjuksi hajaantuneena syöksyvät muka jotakin vihollisen varustusta vallottamaan. Ja kun he säännöllisenä joukkona, suorin rivein yhtä jalkaa astuen marssivat ruokapaikkaansa, kaikuu kyläntieltä aina joku isänmaallinen laulu. Kaksi viikkoa harjoteltuaan lähtevät pojat rintamalle ja heidän sijalleen harjotuksiin sekä pitäjän varusväeksi astuu uusi joukko. Tarjolla on miehiä aina enemmän kuin voidaan ottaa.

Voi sanoa, että näinä talvikuukausina hallitsee valkoista Suomea yksi ainoa tahto, voiton tahto. Vaikka taistelun jatkuessa jokaisen pitäjän osalle lankeaa yhä uusia uhreja ja sankarihautajaiset tulevat kaikkialla päiväjärjestykseen, ei se lannista kenenkään mieltä. Harvinainen Suomen kansalle on näiden kuukausien yksimielisyys ja uhrautuvaisuus. Suuri ja mieliä avartava on innostus, ja silloin tällöin saapuvat viestit punahurttain harjottamista eläimellisistä raakuuksista tekevät jokaisen vain yhä tietoisemmaksi siitä, että tämä ei ole sotaa yksistään isänmaan vapauden puolesta, se on samalla valon sotaa pimeyttä vastaan, Daavidin sotaa Absalomia vastaan, niin — Jumalan sotaa perkelettä vastaan. Ja siitä tietoisena on vähäpätöisimpäänkin yksilöön valkoisessa Suomessa juurtunut horjumaton voitonvarmuus. Epäilystä lopullisesta voitosta ja suuresta puhdistuksesta ei kukaan tunne. Kysymys on vain siitä, kuinka pian veljet Etelä-Suomessa saadaan pelastetuiksi.

Voivatko ne kääpiösielut, ne Tokoi-, Sirola-, Manner-nimiä kantavat kansanvallan kiipijät, jotka ryssän pistimien avulla ovat nyt moniaaksi viikkokaudeksi päässeet Helsingin keltaisessa linnassa valtikoimaan — voivatko he ja heidän johtoonsa antautuneet laumat tuntea sellaista puhdasta innostusta ja paisunutta voiton uskoa kuin valkoisen Suomen kansalaiset, sekä rintamalla että rintaman takana työskentelevät? Varmastikaan eivät. Ei ole oikeaa siivekkyyttä eikä voitontahtoon virittynyttä kaikua niissä kansainvälisissä proletäärilauluissa, joita vedellen punaisen Suomen keinotekoisesti kiihotetut joukot marssivat rintamille, ja yhtä vähän kajahtaa oikeaa voitontahtoa heidän johtajainsa palopuheista ikikuluneine fraaseineen "kansanvallasta", "taantumuksesta", "verenimijöistä". Keinotekoisen intomielen ja vallankumoushumalan alla vaanii kolkko epätoivo ja aavistus nopeasti lähenevästä romahduksesta. Kaikista itsekuvitteluista ja kaikista kauniista sanoista huolimatta kytee jokaisen mielen pohjalla tietoisuus, että tämä kaikki on vain ohimenevää ja tilapäistä, että tässä tosissaan ei ole kysymystäkään minkään kestävän ihanneyhteiskunnan luomisesta, vaan tarkotus on kerrankin saada näyttää porvareille, saada edes vähän aikaa pitää vallan ohjia käsissään. Kääpiöjohtajat saavat apinoida vallankumousta, näytellä Robespierreä, Dantonia, Leniniä … sekä pistää ahnaat kätensä valtion kassaholveihin, ja joukot saavat kerrankin oikein kyllältään riehua ja mässätä. Turhanpäitenkö heitä olisi vuodesta vuoteen kiihotettu ja yhä vahvemmalla valheen ja vihan myrkyllä ravittu? Täytyyhän toki viimeinkin laskea Barrabbas irti…