Katson tarkemmin nuorta aliupseeria ja samalla tunnenkin hänet sekä ojennan käteni. Se on erään tutun rovastin poika täältä Etelä-Pohjanmaalta. Hän on vielä lyseon keskiluokilla, mutta nyt hän on monen muun toverinsa kanssa muinaisten Viipurin lukiolaisten esimerkkiä seuraten vaihettanut kirjansa miekkaan.
Kaunis pari, tuo aliupseeri ja hänen sotilaansa. Mieli oikein heltyy ja lämpenee heitä katsellessa. Kummankaan leuassa ei näy vielä parran untuvaakaan, kasvot ovat maidonpuhtaat ja herkkäihoiset ja silmistä kuvastuu puhdas nuorukaissielu. Ja niin tyytyväisinä toteavat he ensi viikolla pääsevänsä rintamalle…
— Onnea matkallenne, pojat, palatkaa terveinä ja vapaudenristit rinnassa! — hyvästelen minä erotessa ja puristan lämpimästi heidän kättään.
* * * * *
Sodan melskeessä ja kirjavissa vaiheissa on Ville jälleen häipynyt mielestäni. Olen voitokasten joukkojemme mukana kulkenut halki Suomen aina Kymijoen suulle saakka ja nyt olen, sotapalveluksesta juuri vapautuksen saatuani, matkalla kotiin.
Olen Seinäjoen asemalla laskeutunut juuri junasta, kun eteeni väentungoksessa pysähtyy nuori sotilas, jolla on siisti viheriä univormu, kupeella pajunetti, rensseli selässä ja rinnassa vapaudenristin nauha. Hän tekee kunniaa ja pistää tutunomaisesti kättä.
— Kuinkas teidän nimenne olikaan? — koetan minä muistella, arvaten hänet joksikin kotipuolen pojaksi.
— Se Villehän minä olen, joka silloin talvella karkasin kotoa, ettekö muista?
Minun olisi ollut häntä vaikea tuntea, vaikkapa mieleeni ei sitten viime näkemän olisi kasaantunutkaan niin paljon uusia kuvia kuin mitä nyt oli laita, sillä siksi tuntuvasti oli hän sitte talven muuttunut: päivettynyt ja kaikin puolin miehistynyt.
— Katsohan vain! Ja ehynnäkö sinä olet koko sodan ajan säilynyt?