* * * * *
On kulunut viikon päivät edellisestä. Seison junaa odotellen Seinäjoen aseman ravintolassa ja tarkastelen niitä tulevien ja lähtevien monikirjavaa virtaa, joka yhtä mittaa, sydänyölläkin, täyttää avaran salin. Täällähän on Suomen armeijan keskus, josta johtolangat kulkevat eri joukko-osastoihin ja eri rintamille. Täällä majailee myöskin paljon sotilaita, sekä jalka- että ratsumiehiä, jotka harjottelevat aamusta iltaan. Mielellään pistäytyvät he harjotusten lomassa tänne ravintolaan tuttuja tapaamaan tai saamaan jotakin suuhunsa.
Eteeni ilmestyy siinä keskenkasvuinen nuorukainen, jolla on päällään itseään isommalle tarkotettu sarkatakki sekä päässä Suomen vaakunaa esittävällä metallilaatalla varustettu, korville vedettävä kangaslakki, jommoisia ovat n.s. lentävissä kolonnissa ottaneet käytäntöön.
Poika tekee minulle kunniaa ja pistää sitten kättä.
— Mitäs sinne kotipuoleen kuuluu? — kysyy hän. Katson häntä tutkistellen, sillä arvaan hänet kotipitäjän pojaksi, mutta en jaksa muistaa nimeä. Kuluneina päivinä on niin monenlaista ihmistyyppiä vaeltanut silmieni ohi, että kaikkia on mahdoton muistaa.
— Sehän minä olen Rantalan Ville, joka silloin karkasin kotoa, — auttaa poika muistiani ja hänen kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy kuin tahtoisi hän sillä sanoa, että: ähää, ettepä saaneet silloin selville, että me olimme omin lupimme kotoa lähteneet.
— Jahaa, kyllä muistan. Vai niin, ja nyt sinä olet täällä sotilaana.
— Niin, lentävässä kolonnassa, ja ensi viikolla päästään rintamalle.
Hänen takanaan seisoo samanikäinen nuorukainen samanlaisessa asussa, se vain eroa, että puku on vartavasten hänelle tehty. Katseeni häneen pysähtyessä tekee hänkin kunniaa ja ottaa pari epävarmaa askelta minua kohti.
— Tämä on meidän ryhmäpäällikkö, — esittelee Ville.