Hän sipasee kädellä lakinreunaansa, pistää minulle kättä ja juosta vilistää liikkeellä olevaan junaan, niin että rensseli selässä heilahtelee.
* * * * *
Univormuineen, leveine vöineen ja vapaudenristin nauhoineen on Ville rippikoulussa toveriensa yleisen huomion ja kateuden esineenä. Vaikka useimpia heitä nuorempi, on hän kuitenkin kuin päätään pitempi toisia. Erikoisesti on vanha rovasti häneen mieltynyt, sillä vastauksensa antaa hän aina raikkaalla äänellä ja lapsenomaisissa silmissä on avonainen ja totinen katse.
— Niin raskasta ja vaivaloista kuin vaellus elämän tiellä onkin, — puhuu vanha rovasti, —, niin aina varaa Herra nääntyvälle vaeltajalle virkistyskohdan ja lepopaikan. Ja sitä suloisemmalta tuntuu tuollainen lepo, mitä näännyttävämmän taipaleen on kulkenut. Olettehan sen huomanneet maallisessa vaelluksessakin. Eikös sen saanut siellä sotaretkelläkin monesti kokea?
Viimeiset sanansa on rovasti kohdistanut Villeen, joka kavahtaa seisomaan, lyö kantapäät yhteen, niin että suuret saappaat kolahtavat ja jännittää kätensä sivuille.
— Ky-yllä, — sanoo, hän venyttäen ja ikäänkuin muistellen. Sitten elostuvat yhtäkkiä hänen kasvonsa jostakin muistosta, hän hengähtää syvään ja jatkaa vilkkaasti: — Kerrankin me kovana pakkasyönä, kun oli koko päivä saatu olla taistelussa, pääsimme muutamaan lämpimään navettaan. Siellä oli kyllä meidän tullessamme punikkeja, mutta me otimme ne vangiksi ja sanoimme, että kyllähän tämä navetta kuuluisi oikeastaan teille, kun te kerran olette punikkeja, mutta nyt me tarvitsemme sen itse ja te saatte mennä sikolättiin.
Ville on kertonut tämän tavallisella raikkaalla äänellään ja toverit vilkuilevat ympärilleen, että sopiiko tässä nauraa vai pitääkö pysyä totisena. Mutta rovasti hymähtää hyväntahtoisesti ja ryhtyy opetustaan jatkamaan.
* * * * *
Rippikoulun päätyttyä kohtaan Villen sattumalta asemalla.
— Nytkö takaisin palvelukseen? — kysyn häneltä.