— Niin, mutta en minä siellä enää montakaan päivää viivy. Minä lähden
Saksaan.
— Saksaan?
— Niin, meriväkeen, — ja Ville kertoo, kuinka sinne otetaan suomalaisia poikia merisotilaan oppiin. Meille kun itsellekin tulee nyt meriväki. Hän on jo kirjottanut asiasta pataljoonansa esikuntaan ja saanut myöntävän vastauksen.
— Eikö äiti pane enää vastaan?
— Ei se nyt enää, kun näki että minä sodassakin hyvin pärjäsin.
Niin lähti Ville huristamaan etelää kohti, tällä kertaa matkan määränä Saksan sotalaivasto. Olen varma, että kun hän ensi kerran tämän jälkeen ilmestyy eteeni, on hänellä päällään meriväen luutnantin univormu.
VII.
JÄÄKÄRIT TULEVAT.
Kauan, jo aikoja ennen suurta vallankumousta, oli kotimaassa ollut vilkkaan huomion esineenä se muutamatuhantinen nuorukaisjoukko, joka vaikeissa oloissa, valtiollisen sorron raskaimmillaan maata painaessa, oli kaikkensa yhden kortin varaan pannen vaeltanut vieraalle maalle, saadakseen siellä perusteellisen sotilaskouluutuksen isänmaan vapautuksen varalle. Kahtalaisin tuntein oli Suomessa tähän joukkoon suhtauduttu vielä vallankumouksen päivinäkin: toiset tuomiten, mutta toiset, ja epäilemättä paljon suurempi osa kansasta, hartaalla myötätunnolla.
Salaisen ilon ja ylpeyden esineenä on tuo joukko ollut niillä, jotka sen syntymästä asti ovat siihen myönteisesti suhtautuneet ja huolekkaalla mielenkiinnolla ovat he kaikkia sen vaiheita vieraalla maalla seuranneet. Monen mielessä häämötti tuo pienoinen joukko ainoana valonpilkkuna sen pimeyden ja tylsyyden keskellä, mihin maamme vallankumouksen edellisinä aikoina oli vajonnut. Se oli tulevaisuuden verhoon kätketyn uuden, itsenäisen Suomen tunnussana.