VANDALISMIA.
Uskontoa vihaava piirre on meikäläisessä sosialismissa ollut kaiken aikaa huomattava piirre. Niin vapautta kuin siinäkin suhteessa on oltu ajavinaan, ovat sosialistilehtemme yhtä mittaa — paitsi vaalien edellä — sisältäneet törkeitä uskonnon solvaisuja. Puhumattakaan siitä, että valtiokirkko ja papisto ovat olleet pimeyden peikkoja ja kaiken pahuuden lähteitä — huolimatta siitä historian todistuksesta, että Suomen kansa jo varhain saavutetusta lukutaidostaan saa kiittää yksinomaan papistoaan ja että lutherilaisen papistomme keskuudesta on kautta aikojen esiintynyt huomattavia edistys- ja valistusmiehiä.
Niinpä kun se osa Suomen kansasta, joka vuodesta vuoteen on kulkenut sosialistilehtien lumoissa, ryhtyi armon vuonna 1918 uutta paratiisia maan päälle luomaan, astuivat edellä mainitulle alalle kohdistuneen kiihotuksen tulokset erittäin räikeinä esiin. Murhattujen ja kidutettujen luettelossa ottavat papit varsin huomattavan sijan ja julkisista rakennuksista ovat kirkot ne, joihin punakaarti joukkojen harjottama vandalismi on kaikkein törkeimpänä kohdistunut.
Olihan niistä saatu lukea kertomuksia jo sodan ensi kuukautena. Mutta ne olivat tuntuneet melkein uskomattomilta. Että kirkoissa olisi alttaritauluja käytetty ampumamaalina ja että lehmiä olisi talutettu alttarin ympärille saamaan ehtoollista ennen kirkossa tapahtuvaa teurastusta — sellaiseen törkeyteen kykeneviä aineksia ei olisi hevillä tahtonut uskoa Suomen kansan keskuudesta löytyvän. Ja entä sitten ne moninaiset ihmisten kidutukset ja silpomiset? Kauhistuen niistä oli luettu, mutta mielen pohjalle oli aina jäänyt pieni turvallinen epäilys, etteiväthän ne nyt sentään voine tosia olla. Mutta täällä rintamilla haihtuvat sellaiset epäilykset. Olen lukenut pöytäkirjan, jossa erään punikkien murhaaman henkilön ruumista tutkinut lääkäri kertoo pöyristyttävästä rääkkäyksestä, jota on harjotettu ennen kuolemaa. Ja sotatoverieni joukossa on satoja, jotka pohjoisen Satakunnan taistelumailla ovat omin silmin nähneet vainajia, joilta on keneltä päänahka nyletty, keneltä silmät kaivettu, keneltä taas vatsa leikattu irti j.n.e. toinen toistaan julmempia kidutustapoja.
Olemme vanhoissa kertomuksissa pöyristyen lukeneet niistä julmuuksista, joita kasakat ja kalmukit Isonvihan aikoina ovat maassamme harjottaneet, sekä samalla ihmetelleet, että siihen aikaan vielä saattoi löytyä sellaisia raakalaisia. Ja nyt olemme yhtäkkiä saaneet todeta, että oman kansamme keskuudessa tällä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla löytyy ihmisiä, niin, kokonaisia järjestyneitä joukkioita, jotka kykenevät, jos mahdollista, vieläkin suurempiin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin, vieläpä omia kansalaisiaan vastaan. Mutta onhan maamme suurimman puolueen johto kahden vuosikymmenen aikana tehnyt kaikkensa särkeäkseen ja tukahduttaakseen johdettavissaan joukoissa kaikki perityt uskonnolliset ja siveelliset käsitteet sekä möyriäkseen pinnalle kaikki pimeät voimat ja alhaiset vietit, joita uskonto ja sivistys uuraalla työllä ovat koittaneet hävittää. Niin, me olemme näinä kuukausina saaneet nähdä alkuihmisen kaikkine raakalaisen vaistoineen riehuvan keskuudessamme — tuloksena meikäläisen sosialismin pari vuosikymmentä kestäneestä vaikutuksesta. Sanon sosialismin, sillä on turhaa kiemurtelua puhua siitä, että sosialismi ja punakaarti ovat eri asioita. Ne eivät meillä ole eri asioita, vaan kaikista punakaartin harjottamista konnuuksista on sosialidemokraattinen puolueemme kokonaisuudessaan vastuussa. Sitä älköön unhotettako!
* * * * *
Jos kirkkojen ja kotien raiskaamiset, mikäli niistä valkoisen Suomen sanomalehdissä on luettu, ovat tuntuneet uskomattomilta, niin nyt, täällä kauniin Satakunnan rintamailla, saan yhä uudelleen ja uudelleen todeta, että kertomukset niistä eivät ole olleet liioteltuja.
Miellyttävimpiä maaseutukirkkoja on se arkkitehti Kallion harmaasta kraniitista rakennuttama soma temppeli, joka seisoo Karkun kirkkomäellä hymyilevän kauniissa seudussa. Viikkokaudet on se ollut punikkijoukkojen kortteeripaikkana ja linnotuksena. Kammon, uteliaisuuden ja jännityksen sekaisin tuntein astun sen vuoksi taistelun päättyessä kirkkoon, josta monias hetki sitten kiikarin avulla näin viimeisten punikkien suinpäin pakoon syöksyvän.
Hämmästyneenä pysähdyn sakaristosta kirkkoon johtavalle ovelle. Joka puolella kohtaa silmää hävityksen näky. Penkit on kiskottu irti paikoiltaan ja rikki ruhjottuina viskelty kasaan toiselle sivuseinustalle. Lattialla ajelehtii kaikenlaista törkyä, likaisia vaateriekaleita, leivänkannikoita, kaluttuja luita ja — tietysti! — tyhjiä sardiinirasioita. Erään rikotun sivuakkunan alle on nostettu pöytä, jolla on seisonut kuularuisku. Pöydällä ja lattialla sen jaloissa on kokonainen kasa mustuneita patruunanhylsyjä.
Kirkkoon ei oltu vielä ehditty hankkia alttaritaulua, että punikit olisivat voineet sitä maalitaulunaan käyttää. Mutta sen sijaan on alttarin seutua muuten muistettu. Alttariaidan päältä on revitty irti ja hävitetty sen samettinen peite. Alttarilla on jälellä raamattu ja kirkkokäsikirja, mutta niitä on viillelty puukolla ja lehtien väliin syljeksitty. Niiden seuraksi alttarille on viskattu jyrsitty lihankappale.