Mikä kirjava elämä ja iloinen hälinä vallitseekaan maantiellä astellessani varapäällikön kanssa kirkon luota kylää kohti. Rämisten vierii ohitsemme sotasaaliilla täytettyjä kuormia. Tuossa taas mennä kyhnyttävät rattaat, joissa voihkii muutamia haavottuneita vankeja. Vastaan tulee höyryävä kenttäkeittiö, jota kuskaa oma kokkimme.
— Hei Janne, antakaahan jotakin suuhunpantavaa! Meillä on ollut kova päivätyö eikä kunnon ateriaa ole saatu sitte eilisen.
Janne pysähyttää kojeensa ja ojentaa kummallekin suuren rautakauhan, täynnä höyryävää kauravelliä. Jälessä seuraavasta kuormasta saamme ison kämpäleen leipää. Kauha toisessa ja leipä toisessa kädessä jatkamme matkaa ja annamme tuon yksinkertaisen aterian maistua. Iloisena, hälisevänä joukkona kulkee meikäläisiä ohitsemme ja toisia tulee vastaan. Kaikki ovat vielä taistelun jäleltä lämpimiä ja loistavin silmin hoilaavat ne, sanoja toistensa suusta tempoen, kokemuksistaan ja töistään taistelun kuluessa.
— … oli kahvipannukin tulella muutamassa niiden ampumakotuksessa ja sekös minua pisteli vihaksi, niin että sivu juostessani porautin sitä kiväärillä … että vai vielä teillä rakkareilla tässä kahvipannutkin… — tarttuu äänten sorinasta lauseenpätkä korvaani.
Kaikessa tässä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin tämän saman tunnelman joskus ennenkin elänyt. Ja äkkiä palautuu mieleeni kotoinen kuva kesäisestä ehtoosta, jolloin väki elonkorjuusta palaa kotiin päivän ponnistuksista väsähtäneenä, mutta samalla hilpeänä ja tyytyväisenä siitä, että uhkaavasta sateesta oli saatu voitto. Mutta mielessäni häämöttää muutakin. Tämä iltaruskon punerrus, taistelusta palaava, iloisesti hälisevä joukko … olenhan siitä jossain lukenutkin. Ja sitten tulevat yhtäkkiä mieleeni Runebergin säkeet:
"Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, majoille maille valahti jo rusko sammuvainen väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa".
Niin juuri. Ja seuraavat pari säettä:
"Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeamman."
Siinähän juuri Runeberg niin sattuvasti kuin olisi sen itse kokenut, vertaa taistelusta tuloa viljankorjuusta paluuseen kesäisenä ehtoona. Niin, niin, Vänrikki Stoolia on viime vuosina pyritty syrjäyttämään, mutta näinä kohtalokkaina kuukausina ovat sen haamut jälleen ilmielävinä haudoistaan nousseet ja palauttaneet kuolemattomuuden arvon noille Runebergin isänmaallisen mielen luomille runoille.