Hetkisen on kirkkotarha tyhjänä, sitten ilmestyy sinne meikäläisiä viheriätakkeja. Silloin lähdemme mekin kapuamaan rinnettä alas ja yli savisten peltojen kirkkoa kohti.
Maantiellä kirkon alla tapaamme päällikkömme järjestämässä siihen juuri koottua vankijoukkoa.
— Mitä, onko siellä ryssiäkin joukossa? — kivahtaa toverini.
— En minä mikään ryssä ole, — vastaa meihin kääntyen kaskipäinen, röyhkeänaamainen mies, jolla on kyläagitaattorin eleet ja päällään ryssän sinelli.
— Sitä suurempi häpeä sinulle, että olet suomalainen ja kannat isänmaasi vihollisille kuuluvaa pukua!
Vankien joukossa on puolikymmentä naistakin. Muutamilla niistä on sairaanhoitajattaren merkit, lääkärimme totesi myöhemmin eräällä viimemainituista olevan inhottavan pitkälle kehittyneen veneerisen taudin. Toisilla on täydellinen miehenpuku. Nuorin näistä, noin seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, seisoo hajasäärin ja kädet housuntaskuissa. Täyteläisine muotoineen, tärveltyneine kasvonpiirteineen ja uhmaaville eleineen vaikuttaa hän aito sakilaisheilalta.
— Käännös oikeaan! Käyntiin mars! — ja kaksi pitkää riviä vankeja lähtee vartiain saattamina astumaan Karkun asemaa kohti.
Aurinko on laskullaan, metsäiset kukkulat punertavat, taistelu on päättynyt. Tulokset: toistasataa kaatunutta vihollisen puolella, seitsemisenkymmentä vankia, neljä kuularuiskua, pari sataa kivääriä ja kymmenkunta hevosta kuormineen. Tappiomme: kaksi kaatunutta ja kymmenkunta lievemmin haavottunutta. Huimassa loppuhyökkäyksessä ei kaatunut eikä haavottunut ainuttakaan meikäläisistä.
Sekasorron vallassa pakenee vihollinen Tyrväätä kohti, osan meikäläisistä seuratessa yhä heidän kintereillään.
* * * * *