Kun taistelun pauhina jälleen saavuttaa aallonpohjan, lähden Kalle-pojan jälkiä seuraten etsimään tovereitani. Helposti heidät löydänkin ja asetun entiselle paikalleni ketjussa — sammalella kiven vieressä näkyy vielä veripilkkuja äskeisen kumppanini jäliltä.
Nyt varustautuvat viholliset hyökkäykseen. Vastakkaiselta rinteeltä kuuluu selvästi komentohuutoja, kirouksia sekä sitten laulun-ujellusta: "Eespäin, väki voimakas!" Mutta ei tunnu laulu kohoavan siivilleen, se vaikuttaa ylen väkinäiseltä, ja kun meikäläisten tuli samalla kiihtyy korkeimpaan tehoonsa, tyrehtyy hyökkäysyritys alkuunsa. Kuulasateemme vaimentuessa tekevät he vielä toisenkin yrityksen, mutta se päättyy yhtä nolosti.
Nyt on jo vuoro meidänkin rynnätä. Päällikkömme, jääkärikapteeni, kulkee nopeasti pitkin linjaa ja sitten kajahtaa hänen huutonsa niin kuuluvana, että vihollistenkin täytyy se erottaa:
— Jääkäripataljoona eteenpäin mars! mars!
— Hurraa! hurraa! — kajahtaa pitkin linjaa, miehet kavahtavat ylös ja syöksyvät suinpäin rinnettä alas, poikki notkon ja toista rinnettä ylös.
Punikit ampuvat hätäisesti, umpimähkään, mutta sitten valtaa ne, suuresta ylivoimastaan huolimatta, pakokauhu ja ne jättävät oivalliset asemansa.
— Kun ne p—leet vielä huutavatkin! — oli heistä muuan paetessaan harmistuneena kironnut.
Meikäläisten katkeamaton hurraaminen ja kiväärinpauke etenee nopeasti, yli pensasten ja ryteikköjen käy voitokas kulku. Tuolla ja täällä putoilee maahan punikkien kiväärejä ja pensasten suojasta kohoaa käsiä antautumisen merkiksi. Vilahtelee punanauhaisia naissotureitakin, toiset hurjassa paossa, toiset uhmaavina ja tahtomatta mitenkään kivääristään luopua. Tuolla juoksee muuan amatsooni pakoon ja hänen kintereillään, käsi ojona, nuori meikäläinen. Fauni nymfiä tavottamassa!
Erään pensaan takaa löytävät muutamat meikäläiset jalkaan haavottuneen punikin, jolla on taskussaan — kokonainen nippu avaimia, tiirikoita ja muita murtovarkaan työkaluja. — Pif! ja tämä Kakolasta laskettu ihanneyhteiskunnan rakentaja saa perusteellisen parannuskuurin.
Kohtaan siinä ystäväni varapäällikönkin, joka silmät loistaen, höltynyt haavanside sivulla roikkuen ja karpiini kainalossaan rientää eteenpäin. Saan hänet hillityksi pysymään yhdessä kohti, ettei haavasta alkaisi jälleen verta vuotaa. Asetumme harjanteen kylänpuoleiselle nokalle ja alamme kiikarilla tarkata kirkkotarhaa. Sielläkin on jo hätä vallannut punikit. Juoksujalkaa karkaa heitä ulos kirkosta ja sitten suinpäin läheiseen metsään. Emme malta olla heille evästykseksi lähettämättä muutamia karpiinin laukauksia, vaikka onkin syytä varoa, etteivät kauimmas sille suunnalle edenneet meikäläiset luule laukauksiamme punikkien ampumiksi.