Ta-ta-ta … ta-ta-ta, ääntelevät ontosti ja tylysti kuoleman kangaspuut ylhäällä pilven reunalla ja pirullisesti vonkuen ja ujeltaen halkovat shrapnellit ilmaa. Pääni kohdalla kiven toisella puolen poksahtaa kuin vasaranisku, sitten toinen, kolmas … kaikki samaan kohtaan. Onkohan minun olinpaikkani keksinyt joku punakaartilainen, joka räjähtävillä kuulillaan tarkottaa juuri minua?

Pelkäänkö? En myönnä sitä itselleni, mutta kaamealta, hitto soikoon, tämä sentään tuntuu, kun näkyvissäni ei ole ristinsielua; mutta pauke, rätinä ja ulina täyttävät ilman niin että korvat huumaantuvat. Hiton tappeluako tämä tällainen on, kun vihollisesta ei näy vilahdustakaan! Eihän tässä tällaisessa pääse riehautumaan eikä lämpenemään.

Sillä on tuolla ammunnalla ja taistelun pauhinalla oma vissi rytminsä. Kun kaikki on kiihkeimmillään, kun yksityiset laukaukset sulavat yhdeksi ainoaksi, jatkuvaksi jättiläispaukkeeksi, silloin alkaa se vaimentua, yksityiset laukaukset erottuvat jälleen toisistaan, harvenevat harvenemistaan ja yhtäkkiä vaikenee kaikki, niin että jostakin kuuluu pelästyneen pikkulinnun ujo sirkutus. Ihmetellen kohoaa silloin ryntäilleen, että onko tässä nukahtanut päivänpaisteeseen ja nähnyt pahaa unta. Mutta samalla pamahtaa jossakin laukaus, sitä seuraa heti toinen, kolmas … ja ykskaks kohoaa pauhu äskeiseen huippukohtaansa.

Entäpä minä olenkin harhaantunut omasta ketjusta ties kuinka kauas ja löydänkin itseni yhtäkkiä punakaartilaisten keskeltä? tulee äkkiä mieleeni. [Jälkeenpäin saamme kuulla, että asemamme on ollut hyvin vaaranalainen ja että jos ylivoimainen vihollinen olisi osottanut suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, olisi se helposti voinut meidät saartaa ja tuhota koko joukkomme.] Oloni alkaa tuntua kaamealta ja minä lähtisin etsimään meikäläisiä, mutta tuo ilkeästi hermoja kutittava surina ja vihellys, johon en vielä ole ehtinyt tottua, on taas kiihkeimmillään. Painan siis pääni alas, makaan hiljaa alallani ja annan silmäini seurata muurahaisten liikkeitä sammalistossa.

Silloin kuulen jalankapsetta ja kohotan uteliaana päätäni. Kalle C. siellä astelee, yksi joukkokuntamme nuorimpia, viiden- tai kuudentoistavuotias suulas ja vallaton koulupojan vekara. Kuulia sataa kuin rakeita, mutta se kanalja astelee suorana ja huoletonna ja luokse ehdittyään istahtaa siihen minun suojanani olleelle kivelle, selkä viholliseen päin. Hymy silmissään tarkastaa hän sitten minua, että pelkääkö tuo. Eikähän tässä totisesti auta minunkaan muu kuin vääntäytyä istumaan, ottaa paperossilaatikko esille ja tupakat sytyttäen ruveta juttelemaan. Ja nyt, puhekumppanin saatuani, unohtuu minultakin äskeinen kaameus.

— Se on merkillistä, kun ne nuo kuulat väistävät minua, — arvelee
Kalle-poika varhaisvanhan rauhallisuudella. — Viisi miestä on jo
kaikkiaan kaatunut rinnaltani, mutta itseeni ei ole naarmuakaan tullut.
Sekin äskeinen mies siellä riihen luona kaatui ihan minun jaloilleni.

Hän näyttää saapastaan, jossa näkyy veripilkkuja. Ja kun hän on polttanut paperossin loppuun, heittää hän pätkän kädestään huolettomalla liikkeellä, ottaa mauserpistoolinsa kiveltä ja lähtee astelemaan miestensä luo. Hän on nimittäin joukkuepäällikkö.

Eikö hänellä ole hermoja lainkaan vai onko hän niin järkkymätön fatalisti? mietin yksin jäätyäni. Niin, rintamaelämä tekee monista fatalisteja sekä luopi heidän maailmankatsomukseensa uskonnollisia vivahduksia. Mitäpäs minulle sanoikaan muutamia päiviä sitten komennuskuntamme entinen päällikkö, jykevä ja miehekäs lääkäri, käydessäni häntä tervehtimässä sotilassairaalassa, jossa hän potee kranaatinsirpaleen jalkaansa iskemää haavaa?

— Monessa asiassa sitä on saanut täällä rintamalla ollessaan tehdä täyskäännöksen, — lausui hän. — Ennen minä esimerkiksi olin varma ateisti, mutta nyt minä uskon Jumalan olemassaoloon. Ja sen sijaan että minä ennen aikaan olin melkein sosialisti ja joka tapauksessa kiivas kuningasvihaaja, niin nyt minusta on kehittynyt monarkisti. [Hänen lausuntonsa johtui siitä, että olimme edellä vilkkaasti keskustelleet hallitusmuodosta ja päässeet — saapuvilla oli useampia henkilöitä — yksimieliseen tulokseen lujan kuningasvallan tarpeellisuudesta meillä. Kun sama asia oli esimerkiksi Vaasassa jo paljon tätäkin aikaisemmin erinäisissä piireissä ollut vilkkaan keskustelun alaisena, todistaa se, ettei asia ollut suinkaan "kellarissa piilleiden Helsingin herrain" vireille panema, kuten eräillä tahoilla on herjakielisesti väitetty, vaan oli se virinnyt ikäänkuin itsestään, olojen muutoksen aiheuttamasta luonnonpakosta. Sotaretkellä tehdyt kokemukset olivat monenkin saaneet katsomaan asioita toiselta näkökannalta kuin ennen, ja nämä kokemukset olivat ennen kaikkea omiaan kehittämään monarkistisia mielipiteitä. Ja kun lisäksi ottaa huomioon kansamme synnynnäiset vaistot, jotka tässä kysymyksessä eivät voi olla muuta kuin monarkistiset, niin olen vakuutettu, että kansamme olisi varsin suurella yksimielisyydellä ja juhlamielin rientänyt käyttämään hyväkseen sen historiallisen hetken, jonka se aikojen aamuna eripuraisuudellaan oli laiminlyönyt, mutta jonka kohtalo lähes vuosituhantisen orjuuden jälkeen oli nyt äkkiä sen eteen avannut: valita itselleen oma kuningas sekä painaa muiden kansakuntien tietoisuuteen käsite: Suomen kuningaskunta. Niin olisi vakuutukseni mukaan käynyt ja meillä olisi riidan ja kiihkoilun sijasta vallinnut korkea juhlamieli, elleivät erinäiset puoluepukarit ja sellaiset epäkypsät valtiolliset kiipijät, jotka katsoen olevansa itseoikeutettuja maalaiskansan tulkkeja, kylvävät — ikäänkuin meitä ei olisi jo ennestään tarpeeksi luokkavihalla onnellistutettu — mainitun kansanaineksen mieliin epäluuloa ja vihaa kaupunkilaisia sekä yleensä maan sivistyneistöä vastaan, olisi rientäneet tasavaltalaisrumpujaan pärryttämään sekä siten sekottamaan ihmisten käsitteitä.] Ja vaikka minä olen aina uskonut kuolevani vanhanapoikana, niin taitaa tässä vielä tulla naimisiin menokin, — lopetti hän leikillisesti, saaden noilla viime sanoillaan peitettä oikovan sairaanhoitajattaren punastumaan.

* * * * *