Sitten päälle räikeän kimeästi viheltäen jotakin tanssinsäveltä, kunnes hänen huomionsa kiintyy alttarikehällä neulovaan "siskoon", jolle hän huutaa rivon sukkeluuden.
— Hi, hi, hii! — vastaa sisko kaverin mehevyyteen.
He vaihettavat edelleen "sukkeluuksiaan", kunnes seinän vieressä allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi tuijottaa eteensä, äsähtää heille tuskastuneena: — Olkaa tuossa nyt jo, senkin…!
* * * * *
Pari päivää myöhemmin vierailen sivumennen poltetun kauppalan laiteella säilyneessä huvilassa. Se on ollut sivistynyt ja hyvin varustettu koti, jossa eronsaanut iäkäs virkamies on puolisonsa kanssa viettänyt vanhuutensa päiviä. Mutta missä kunnossa se onkaan nyt, äsken poistuneiden punikkien jäliltä!
Herran huoneessa on arvokasta kirjotuspöytää käsitelty jollakin teräaseella, nähtävästi kirveellä. Siten aukimurrettujen laatikkojen sisällöstä on kaikki mukaan kelpaamaton viskattu lattialle.
Salissa on rikottu huonekalut, suuret peilit ja vaasit. Kukkatelineet on potkittu kumoon ja kattokruunu hotaistu kiväärinperällä pirstaleiksi.
Ruokasalin lattiaa peittää kokonainen kerros pirstottuja porsliini- ja lasitavaroita, niin ettei siellä voi askeltakaan ottaa, jalan alla rauskumatta ja helähtelemättä. Suuresta tammipuisesta kaapista on viskottu lattiaan koko sen sisältö, rikas ja monipuolinen pöytäkalusto. Kyökin akkunasta on viskattu hillopurkkeja pihalle ja toisia on läimitty seiniin, niin että ne ovat kauttaaltaan hyytyneiden marjojen peitossa.
Kaikki kalleudet, vaatetavarat — talonherran silkkihattu ei ole kelvannut, vaan on se luttuun lyötynä jätettynä paikoilleen — ja ruokatarpeet on ryöstetty. Ja loppujen lopuksi on seiniä valeltu bentsiinillä, vaikka sytyttäminen lähtökiiruussa onkin jäänyt suorittamatta. Huoneissa tuntuukin vielä selvästi bentsiinin haju.
Talon isäntäväki on hävityksen aikana piillyt kellarissa. Punaroistojen pikainen lähtö on syynä, että kellari on jäänyt nuuskimatta ja he siten säilyttäneet henkensä. Ihmeellisen iloisina ja keventynein mielin he liikkuivat hävityksen keskellä, rientäen tarjoamaan minulle ja toverilleni hilloa ja marjamehua, — ainoaa, mitä heillä kellarin kätköissä oli säilynyt. Mutta tuo heidän ilonsa oli sitä laatua, jossa kyyneleet ovat hyvin lähellä. Juuri samanlaista olin Pietarissa vallankumouksen päivinä tavannut eräässä vanginvartiaperheessä, jolta roskaväki oli hävittänyt melkein kaiken vähäisen omaisuuden. Kummassakin tapauksessa tunnettiin vapautuksen iloa ja kevennystä — toisessa tapauksessa oli päästy tsaari- ja santarmivallan, toisessa punaisen kauhuvallan ikeestä —, mikä sai kärsityt aineelliset vahingot näyttämään vähäisiltä. Paistoihan jälleen vapauden päivä ja kaikki äsken eletty oli kuin pahaa unta.