* * * * *
Edellä kuvatut pari hävityksen näyttämöä eivät ole läheskään puhuvimpia niiden lukemattomien vandaalitekojen joukossa, joita punahulikaanit kautta Etelä-Suomen ovat toimittaneet. Itsekin olin vielä saava tutustua lukuisiin sellaisiin.
Mitähän sanonevat Tokoimme, Mannerimme ja ne muut nahkansa pelastaneet punahulluuden apostolit, jos he joskus saavat painetuista todistuskappaleista lukea, millaisia hedelmiä heidän lietsomansa ja johtamansa liike kasvatti? Ehkä väittävät niitä totunnaisen tylsään tapaansa vain porvarien keksimiksi valheiksi ja provokatsiooniksi? Se provokatsiooni-käsitehän on niin mainio joka paikkaan. Tai ellei se auta, niin onhan toinenkin koeteltu keino: vetäytyä edesvastuusta kiihottamainsa joukkojen taa suojaan. Ei ole muka voitu hillitä kiihtyneitä joukkoja eikä ole voitu tietääkään, mitä huonommat ainekset maaseuduilla ovat tehneet.
Ei kelpaa puolustukseksi! Herrain siltasaarelaisten piti jo pitkin viime kesää nähdä, mihin kaikkeen heidän kiihottamansa joukot pystyvät. Elleivät Helsingin, Turun ja muut mellakat avanneet heidän silmiään, niin olisi sen pitänyt tapahtua niinä marraskuun päivinä, jolloin he noin vain kokeeksi panivat toimeen suurlakon tapaisen. Jos heidän punakaartilaisensa muutamanpäiväisen lakon vallitessa ehtivät jo tehdä suuren joukon tihutöitä ja kataloita murhia, niin mitä niiltä saattoikaan odottaa jatkuvan, aseellisen taistelun kestäessä? Pitihän tämän toki olla Siltasaaren herroille selvää — eikä se kuitenkaan estänyt heitä alottamasta järjetöntä taistelua ja päästämästä valloilleen hillittömiä joukkojaan, joiden keskuudessa he tiesivät hurjimpain ainesten olevan vallassa.
Tuhansien hävitettyjen kotien omistajat, tuhansien murhattujen ja kidutettujen kansalaisten omaiset ja tuhannet harhaan johdetut työläiset muodostavat leppymättömän syyttäjäjoukon, jonka kirous vuodesta vuoteen on raskaana painava ylempäin ja alempain sosialistijohtajaimme hartioita. Mitkään selittelyt ja kiemurtelut eivät ole heitä näistä syytöksistä ja näistä kirouksista vapauttava. Ja Suomen kansan historia on heistä jälkipolville kertova suurimpina konnina, mitä tässä maassa koskaan on esiintynyt.
XI.
YÖLLISEN MURHAPALON LOIMOTTAESSA.
Suuren sekasorron vallassa pakenevat punikit Karkusta Tyrväälle, meikäläisten seuratessa heidän kintereillään. Seuraavana päivänä kulkevat jälkijoukkomme ja kuormastomme samaa tietä, joka osottautuu oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita, hevosia, rikkoutuneita kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa pitkin matkaa. Takaa-ajavien meikäläisten kuulat niitä ovat surmanneet ja kukaan ei luonnollisesti ole vielä ehtinyt niitä korjata, perässä tulevat ovat vain työntäneet ne maantienojiin, joissa keväinen tulvavesi solisee.
Puolitaipaleessa on erään talon riihessä kolme aikaisemmin haavoihinsa kuollutta punakaartilaista, jotka on asetettu valmiiksi siisteihin kirstuihin, mutta joita toverit eivät ole ehtineet hautaan toimittaa eivätkä pakosekamelskassa mukaansa ottaa. Yksi vainajista on — kertovat paikkakuntalaiset — ollut punakaartipäällikkö ja kaksi muuta ovat naissotureita. Toinen niistä herättää huomiota jalopiirteisyydellään.
Illan tullen majotumme muutamaan varakkaaseen taloon noin kolme kilometriä Tyrvään asemalta ja Vammalan kauppalasta.