Vammala niin — olen tiennyt maassamme löytyvän sennimisen kauppalan, mutta sen maantieteellisestä asemasta minulla ei ole ollut mitään varmaa käsitystä. Kartoista ei sitä nimeä löydä hakemallakaan. Mutta seuraavana yön seutuna painuu Vammala, tuo ihanan ja viljavan seudun keskelle kohonnut kukoistava kaupungin alku, lähtemättömästi mieleeni.
Se on Rauta- ja Liekoveden väliin pistävällä kauniilla niemekkeellä, jonka käressä, pienen torin kauppalasta erottamana, on Tyrvään muhkea, kaksoistorninen tiilikirkko. Kirkon luota johtaa pitkä ja korkea kivisiltä vesireitin pohjoisrannalle, jossa heti sillasta alkaen on taaja kylä sekä Tyrvään rautatieasema.
Kokemäen jokialueen pohjoispuoli oli nyttemmin kokonaan puhdistettu roistojoukoista. Karkusta paennut punikkiarmeija oli yhdessä paikkakunnalla ennestään lojuneiden joukkioiden kanssa sulloutunut kauppalan puolelle, missä he ryöstäen ja raastaen valmistausivat jatkamaan matkaansa kohti eteläisiä ilmoja ja — siperialaista ihanneyhteiskuntaa. Niin kauan kuin he kauppalassa viipyivät vallitsivat heidän kanuunansa ja kirkkoon sijotetut kuularuiskunsa siltaa estäen aseman seutuville saakka edenneitä meikäläisiä seuraamasta heitä sinne. Harvantaajaista laukaustenvaihtoa kuului sieltä yhtä mittaa ja silloin tällöin antoivat tykitkin kuulua järeän äänensä.
* * * * *
Illan hämärtyessä tulee majataloomme muutamia paikkakunnan isäntiä, jotka ovat olleet punaisten vankina. Heitä oli uhannut varma kuolema, mutta punaisten pakokiireen aiheuttamaa sekamelskaa hyväkseen käyttäen olivat he yhdennellätoista hetkellä pelastuneet, syöksyen vankihuoneensa akkunasta ulos. Kuulien ympärillään vinkuessa — yksi heistä oli haavottunutkin — olivat he juosseet metsään ja viettäneet siellä viime yön. Päästyään sitten päivän kuluessa selville, että tämä puoli vesistöä oli jo kokonaan valkoisten vallassa, olivat he nyt uskaltaneet ihmisten ilmoille. Voi sanomattakin arvata heidän ilonsa, kun he metsästä tullessaan heti ensimäisessä talossa kohtasivat valkoista nauhaa kantavia sotureita.
Kaameita asioita tietävät miehet kertoa punaisten mellastuksista pitäjässä. Toinen toistaan törkeämpiä murhia epäluku, ryöstöjä, kiristyksiä, murhapolttoja. Koko viime yönkin oli Karkkuun täältäpäin kuumottanut valtava tulipalon loimu. Nyt saamme kuulla, että se oli Tyrvään pappila, yksi Suomen uhkeimpia, jonka punaroistot illalla olivat sytyttäneet, ryöstettyään sen ensin putipuhtaaksi. Iäkästä rovastia ovat he koko valtakautensa mitä ilkeimmällä tavalla kiusanneet, muun muassa kostoksi siitä, että hänen poikansa on — jääkäri. Miehet ovat hyvin huolissaan Vammalan kohtalosta, sillä punikit ovat uhanneet sen lähtiessään polttaa. Nyttemmin heiltä voi odottaa jo mitä hyvänsä. Mitä auttamattomammin he sortuvat oman hulluutensa kutoman nuotan perukkaan, sitä hillittömämmin laskevat he perkeleellisen sisunsa riehumaan. "Meidän jälkeemme vedenpaisumus", näyttää jo alkujaankin olleen heidän tunnuslauseenaan.
* * * * *
— Vammala palaa!
Kaameana viestinä kiertävät nuo sanat huoneesta huoneeseen ja hälyttävät minut silmänräpäyksessä jalkeille, ehdittyäni juuri parahiksi asettua vuoteeseen. Kaikki syöksyvät ulos, toiset puolipukeissaan, muutamat ihka alusillaan.
Valtavana liekkimerenä loimuaa jo kirkon puoleinen pää kauppalaa. Taivas punottaa laajalti ja täällä kolmen kilometrin päässäkin on niin valoisa että lukea näkisi. Mutta tulimeri laajenee silmissä, talo talolta edeten nielee se koko kauppalan. Huomaa niin selvästi, kuinka punaiset hornanhenget riehuvat siellä sytyttäjinä, vaikka heitä itseään ei tänne asti voikaan nähdä. Tekee niin kaamean vaikutuksen, että tuli leviää vastatuuleen. Ja yhä edelleen ovat heidän kuularuiskunsa työssä, säestäen liekkien huminaa ontolla nakutuksellaan.