Seisomme pienellä kallionnyppylällä tämän kaamean näytelmän voimattomina katselijoina. Synkeä viha kiiluu miesten silmissä ja kädet pusertuvat nyrkkiin. Monta sanaa ei puhuta, mutta niistä harvoista, jotka silloin tällöin lausutaan, saa käsityksen, että näissä miehissä on kiteytynyt leppymätön viha punahulluutta vastaan. Paljon he ovat jo nähneet ja kokeneet, mutta tällaista, että kymmenittäin kauniita taloja ja onnellisia koteja sytytetään syyttä suotta palamaan, eivät he sentään ole voineet odottaa.
Neuvotonna, mieli kuohuksissa palaan sisälle.
— Voi niitä viheliäisiä, tuo niiltä nyt vielä oli tekemättä! — päivittelee siellä, alusillaan huoneesta huoneeseen kulkien hyvinvoipa kuormastopäällikkömme, jonka korkean otsan alta katselee kaksi lapsenomaisen rehellistä ja viatonta silmää. Hän on maailman hyvänahkaisin mies, jonka ainoana intohimona ovat hevoset, mutta nyt tuo suunnaton tapaus, kokonaisen kauppalan murhapoltto ihan valkoisen armeijan silmien edessä, on saanut hänen hyväntahtoisen olemuksensa rajuun kuohumistilaan.
Päätään kynsien, päivitellen ja jahkaillen kiertää hän huoneesta toiseen avutonna kuin lapsi, pysähtyen kenen eteen milloinkin ja naisihmisiä kohdatessaan muistamatta ollenkaan esiintyvänsä alusillaan, karvainen rinta paljaana. Lopuksi istahtaa hän vuoteensa kulmaan, vetää jalat alleen ja eteensä tuijottaen jatkaa päivittelyään:
— Ei, tässä täytyy lähteä liikkeelle! — huudahtaa hän yhtäkkiä ylös kimmoten.
Hän katselee etsien ympärilleen ja huomatessaan minut jatkaa:
— Tule toveriksi, käydään hakemassa ne Karkussa eilen vangiksi saadut roistot, viedään tuonne Vammalaan katsomaan heikäläisten käsialoja ja sitten…
Hänen kipinöivistä silmistään näkyy kyllä, mitä hänellä on mielessä.
Omassa sisässäni käy yhtä raju kuohunta, täällä sisällä tukehuttaa eikä pihallakaan haluta toimetonna katselijana seistä. Siksipä suostunkin heti hänen ehdotukseensa. Muonitusmestarimme, nuorehko liikemies Kokkolasta, mies jonka sanoja tuhlaamatta nähdään aina tosi toimessa häärivän ja jonka toisessa kädessä on side erään aikaisemman taistelun jäleltä, viskaa mitään puhumatta karpiinin selkäänsä ja liittyy meihin kolmanneksi. Neljänneksi tulee muuan kuularuiskuväkeen kuuluva nuori rakennusmestari. Käden käänteessä on neljä hevosta satuloitu, me hyppäämme selkään ja karahutamme matkaamme. Tarkotuksenamme on löytää ensinnä komppanian- ja pataljoonanpäällikkömme, jotka koko päivän ovat toimineet aseman seutuvilla, saadaksemme heidän suostumuksellaan vangit huostaamme.
Lähtemättömästi painuvat mieleeni tämän yön kuvat. Kauppala loimuaa nyt yhtenä ainoana tulimerenä, josta luhistuvien rakennusten kohdalta tavan takaa syöksyy taivasta kohti valtavia liekkejä ja kipunapatsaita. Kaamean värisinä punottavat pilvet laajalti ympäri ja kukkuloilla täällä kilometrienkin päässä on valoisaa kuin päivällä. Teillä liikehtii levottomia ihmisiä ja lepovuorolla olevia sotilaitamme, joiden ohi me karkuutamme täyttä laukkaa, niin että hevosten kaviot iskevät säkeniä tien kivistä.