Käymme asemalla ja ratsastelemme ristiin rastiin kylässä, mutta päälliköitämme emme mistään tapaa. Niin täytyy meidän luopua tuimasta aikeestamme, jota paitsi huima ratsastusmatkakin on jonkun verran tyynnyttänyt kuohuvaa mieltämme. Punikit ovat jo jättäneet kauppalan ja meikäläiset sotilaat toimivat siellä pelastustyössä. Sinnepäin ratsastaessamme tulee tiellä vastaamme liekkien keskeltä pelastuneita pakolaisia: avuton, surkuteltava joukko eri-ikäisiä henkilöitä, kullakin kainalossaan ne vähäiset rihkamat, mitä palavasta kodistaan ovat ehtineet mukaansa temmata. Vaatemytty kainalossaan astelee siinä muuan vanha herra käsikkäin iäkkään puolisonsa kanssa. Muuan saaliin kietoutunut nainen on lähtiessään siepannut käteensä lintuhäkin, jossa räpistelee pari säikähtynyttä kanarialintua. Vanha kumaraharteinen muori astelee vaikeasti hengittäen sauvansa nojassa, taluttaen kädestä kuusivuotiasta tyttöä, joka suurin, säikähtynein silmin tuijottaa eteensä…
Koko tuo itkevä ja voivotteleva joukko pysähtyy ja kääriytyy pärskivien hevostemme ympärille. He näkevät nyt vasta ensi kerran valkoisia sotilaita ja sen vuoksi suhtautuvat he meihin kuin pelastuksen enkeleihin. He hyväilevät ratsujamme ja eräs nainen koperoi rihkamainsa joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin…
Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme uudelleen kuohumistilaan.
— Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, — huutaa hän, nyrkki ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. — Kyllä minä olen nähnyt tällä sotaretkellä jo jos mitä… minä olen omin silmin nähnyt vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha, toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla on hitaasti surmattu … mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat…
Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin…
Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle, pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas sortuvat talot.
Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.
Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita punikit eivät ole ehtineet sytyttää.
Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto — niin, se on koko sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.
Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet, että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.