— Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! — päivittelevät miehet.
Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä lupauksilla.
— Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun kerkeävät.
Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:
"Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin, mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja, jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä — alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin pimeyteen risteilemään."
[Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla, että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa kutsutut edesauttamaan.]
* * * * *
On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä menoa saa rauhassa jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi. Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen itsenäisyys.
Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt harjoituskiväärit. — Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo! — kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.
Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät he lukua meistä. Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista — samalla kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin, ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri varustautuu tekemään.