Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella, että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa, minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle, puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla. Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."
Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan: käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.
Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.
Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti, joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle. No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse kotiseudulleni.
Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.
Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.
Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä isänmaallisen laulun sävelet.
Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta, valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän hetkenne tässä maassa ovat luetut!
Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla, vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen saakka!
Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.