Hän ei kuitenkaan jäänyt osattomaksi, sillä hänestä tehtiin kaartin vakinainen jalkinemestari ja palkkaa sai hän hommatuksi itselleen kokonaista viisikymmentä markkaa päivältä. Ja sitä ansaitakseen ei hänen tarvinnut istua nelikollaan naputtelemassa kuin kahdeksan tuntia päivässä. Kannattihan se. Ja syötävänä aina voit, läskit, juustot ja siirappisopat. Oliko siis ihme, että hän sydämessään siunasi tapahtunutta keikausta.
Tosin muija kaikesta tästä yltäkylläisyydestä huolimatta sai toisinaan tavallisen pahantuulensa. Nuuskaa äkäisesti nenäänsä vetäen saattoi hän silloin marmattaa:
— Ikänsäköhän ne nyt luulevat tätä komeutta kestävän. Ei niistä mitään! Kyllä niille sinunkin päiväpalkoillesi tulee vielä äkkiloppu, se on vissi se. Katsoisit ajoissa eteesi. Mutta näkeekös nämä nenänpäätään pitemmälle.
— Elä sinä, akka, aina tyhjää pärpätä! — murahti siihen Komulainen. — Se kun on nyt valta kerran kansalla, niin se pysyy kansalla. Mitäs ihmeessä sinä luulet lahtarien voivan tämmöisille varustuksille kuin nämä meidän. Ja jos hätä tulisi, niin kyllä Venäjältä riittää miestä apuun.
* * * * *
Kaino emännöitsi siis esikunnassa. Oikeastaan hänellä ei siitä ollut muuta vaivaa kuin kattaa pöytä kolmasti päivässä ja kantaa äidin ja Hellin valmistamat ruuat esiin. Niin ollen saattoi hän aina esiintyä parhaissa pukeissaan. Siinä suhteessa oli hän jo ennestäänkin hyvin varustettu, mutta nyt hän sai ylleen vieläkin paremmat, kun se esikunnan päällikkö kaupunkireissultaan toi hänelle uudet ja hienot kengät, hameet ja puserot.
— Onpas sillä nyt hepeneet… arkipäivänä! — murisi äiti hänen uudet tamineet nähdessään.
— Miksei tässä yksi saisi pukea itseään yhtä hyvin kuin toinenkin, — tarttui isä taas asiaan, — vai ovatko sinusta nuo joutilaat tuolla kylässä parempia kuin meidän tytöt?
Oli Kainolla alussa harmejakin emännän toimessaan. Noin viikon päivät sen jälkeen kuin sota oli alkanut, ilmestyi talolle muuan korkeakorkoisiin kenkiin ja kallisarvoiseen puuhkaan puettu kaupunkilaisnaikkonen, joka tahtoi ottaa emännyyden ohjat käsiinsä, hänellä kun tuntui olevan joitakin aikaisempia oikeuksia esikunnan päällikköön. Kun hän suulaudessa kykeni vetämään vertoja Kainolle, syntyi heidän välillään kiljuva tora, huuto ja itkeminen. Mutta silloin riensi päällikkö hätään ja se kun oli aina semmoinen soma ja mukava hessu, sai se heidät ei ainoastaan tyynnytetyksi, vaan vieläpä jonkinlaiseen sovintoonkin, niin että he sen jälkeen toimivat yhdessä emäntinä ja pitivät päällikköä yhteisenä hessunaan.
Oli se nyt vilkasta elämää työväentalolla ja niin joka suhteessa Kainon mielen mukaista. Tavan takaa lähti kivääreillä varustettuja miesjoukkoja pitäjälle samoilemaan ja palatessaan ne toivat lehmiä ja lampaita, jotka teurastettiin, milloin tuoretta lihaa teki mieli, voita, jauhoja ja — vankeja. Ja mitä ei taloista löytynyt, sitä saatiin kylän kaupoista, ei muuta kuin otettiin "kruunun laskuun". Kyllä Manneri maksusta huolen pitää!