Esikunnan päälliköksi tuli lähikaupungista muuan nuorenpuoleinen, herraskaisesti puettu mies, oikein hieno ja mukava hessu, kuten Kaino illalla siskolleen vakuutti. Tämä "hessu" joka käytti hajuvesiä vaatteissaan ja taskupeilin avulla piti hellää huolta kiharaisesta tukastaan, kiinnitti heti ensi päivänä huomionsa Kainoon ja pyysi häntä esikunnalle emännäksi. Tietysti Kaino siihen heti suostui ja pyysi vuorostaan Helliä apulaisekseen.
Emännän toimiin kuului pääasiallisesti ruuan ja kahvin valmistaminen esikuntatovereille. Se ei ollut mitään vaikeaa, varsinkin kun Kaino jätti keittämiset äidin huoleksi, mihin tämä mielellään suostuikin, huomaten sen varsin edulliseksi omalle taloudelleen. Ja aineksista ei ollut puutetta. Jestas sentään sitä hyvyyden paljoutta! Oikein pystyyn lensivät Komulaisen muorin silmät, kun hän kävi katsomassa ruokavarastoja sen jälkeen kuin kaartilaistoverit olivat ehtineet niitä eri suunnilta kokoon haalia. Esikunnan huoneen nurkassa oli ensinnäkin kokonainen siirappitynnyri, josta ei muuta kuin kauhalla lappaa soppapataan. Sitten siellä oli kokonainen kahvisäkki, nisujauhoja parikin säkkiä, sokeritoppia, juustoja suuria kuin myllynkivi, kinkkuja, voidritteleitä, sardiinirasioita kokonainen röykkiö…
Tuohuksissaan palasi muori omalle puolelleen, löi reiteensä ja huudahti:
— No enkös minä ole aina sanonut, että on niillä piruilla herkkuja kätkössä, vaikka ne nälänhädästä huutavat!
— Kyllähän minäkin olen sen aina tiennyt ja sanonut, että osaa ne oman nokkansa edustan katsoa, — sanoi siihen naapuritöllin emäntä, joka oli kateudella huomannut, että kaartin ruokahomma joutui yksinomaan Komulaisen akkaväen huostaan ja jonka sanat sen vuoksi saattoi tulkita kahdella tavalla. Sitä ei Komulaisen eukko touhussaan kuitenkaan huomannut.
— Joo, mutta nyt ne kätköt vedetään päivän valoon, — yhtyi Komulainenkin eukkojen jutteluun. — Se Manneri kirjotti sen syksyllisen lakon jälkeen, että porvarit eivät ole vielä polvillaan työväen edessä, mutta eivätköhän kohta ole, thi!
— Pian aikaa selälläänkin, — arveli siihen naapuritar. — Ja joutavat hyvin ollakin, syöttiläät.
— Oli se keikaus, tämä, — hymähteli Komulainen. — Nyt sitä kannattaa työmiehenkin tuota työtä tehdä, kun saa kunnollisen palkan.
Hän teki suutarintyötä punakaartin eli toisin sanoen "valtion" laskuun. Aluksi oli hänkin kuulunut esikuntaan, mutta maalari-Janne, jonka teki itseksensä mieli esikunnan jäseneksi, juonitteli hänet vaimonsa usutuksesta pois sillä syyllä, että Komulainen elintarvelautakunnassa oli pitänyt porvarien puolta.
— Itse se jumaliste on paljon pahempi porvarein hännystelijä kuin minä milloinkaan, — oli Komulainen kiukuissaan sanonut. — Mutta kyllä minä sille keljulle vielä näytän!