Komulaisen perhe käsitti paitsi häntä itseään ja vaimoaan kaksi tytärtä, joista toinen kahdeksantoista, toinen viisitoistavuotias, sekä viisivuotiaan Janne-pojan, jota isä lellinimellä kutsui Jeskuksi.
Nimet laskevat usein häijyä pilaa, jos vanhemmat vain niiden avulla ovat mielineet antaa suuntaa lastensa luonteen kehitykselle. Niinpä tuo Komulaisen vanhempi tytär, joka oli saanut nimen Kaino, oli kaikkea muuta kuin kaino. Ainakin hän noissa jokailtaisissa tansseissa ehti riippua joka ainoan pojan käsikynkässä ja kemujen päätyttyä oli hän aina niin väsyksissä, että hädin tuskin jaksoi kotiinsa laahautua, niin lähellä kuin se olikin. Ja suulas hän oli, niin että hän sanasotasilla piti puolensa vaikka mustalaista vastaan. Sanoivat hänestä äitiinsä tulleen pahankurisen. Mutta kaunis hän oli, oikea tummatukka kaunotar. Hipiä oli hieno ja pehmoinen, kasvot kapeat ja säännölliset ja tummansinisten silmien suojana tummat, kaarevat kulmakarvat. Sitäpaitsi kävi hän aina arkinakin sievästi ja hyvin puettuna. Hän oli nimittäin ollut kaupungissa neulojattaren opissa ja osasi ainakin itselleen sommitella pukuja. Mutta syrjäisille ei hän viitsinyt neuloa. Eikä yleensä tehdä mitään työtä — seikka joka päivittäin aiheutti monta kiivasta kohtausta hänen ja tiuskean, nuuskanenäisen äidin välillä.
— Menisit edes piiaksi tästä jouten laiskistelemasta, senkin hepene, — tapasi äiti torailunsa lopettaa.
Mutta silloin tarttui asiaan aina isä, joka työkapineitaan kolistellen sanoi äreästi:
— Meidän tyttöä ei panna porvarien orjaksi. Tehkööt itse työnsä, mokomat verenimijät!
Se ratkasi aina asian ja Kaino sai rauhassa tehdä sitä, mikä häntä enimmän miellytti, nimittäin juosta kylillä, tanssia ja olla mukana työväentalon näytelmissä.
Nuoremman siskon nimi, Helli, saattoi olla paremmassa sopusoinnussa omistajansa luonteen kanssa, vaikka hänestä ei vielä voinutkaan mitään erikoisempaa sanoa. Hän oli vielä keskeneräisellä kehityskannalla niin luonteensa kuin ulkomuotonsakin puolesta ja näytti muuten kaikessa, paitsi suulaudessa, seuraavan vanhemman siskonsa jälkiä.
Jesku otti myöskin omalla tavallaan vilkkaasti osaa työväentalon elämään. Että se viha, mitä siellä tunnettiin niskottelevia porvareita kohtaan, oli Jeskussakin tavannut vastakaikua, sen tuli eräänä päivänä kylän kansakoulunopettajatar hyvin huomaamaan. Kun hän työväentalon ohi kulkevaa kujaa kävellessään näki kotinsa portailla seisovan Jeskun, huusi hän leikillisen suopeasti: — No päivää, poju! mihin Jesku kädet housuntaskuissa ja kulmainsa alta tuikeasti katsoen vastasi: — Pelkele!
* * * * *
Jos kevät ja kesä oli ollut Komulaisen tytärten mielen mukainen, niin vielä parempaa seurasi talvella. Silloin nosti "kansa" sodan "lahtareita" vastaan ja työväentalo muuttui nyt todelliseksi linnaksi vakinaisine, kivääreillä ja pistimillä varustettuine varusväkineen. Sinne asettui pitäjää hallitseva "esikuntakin" vakinaisesti majailemaan. Sitä varten laitettiin kuntoon lainakirjastolle tarkotettu huone, joka kalustettiin ja varustettiin erikoisilla makuutiloilla. Miehistö majaili suuressa kokoussalissa.