Ihmeellinen yö! Se saa minut lopulta tuntemaan kuin liikkuisin ypö yksinäni luomistoimintaan juuri heräävän maan pinnalla. Ja eikö tämä olekin luomisen aikaa? Hetki hetkeltä kirvottuu yön kahleista uusi, vapautunut Suomi. Punainen peto on saarrettuna joka puolelta ja sätkyttelee viimeisissä raivonpuuskissaan. Vaarallinen henkinen ruttotauti on voitettu ja ilma puhdistuu puhdistumistaan. Ja samalla on maamme vapautunut venäläisestä saastasta. Eikö suomalainen kamara ympärilläni silloin heräisi uuteen luomispäivään?
Joskin roistomaisten johtajain eksyttämät ja joukkohulluuden riivaamat laumat ovat tahranneet kansamme häpeällä, niin onhan toinen puoli kansastamme näinä kuukausina osottanut kuntoa ja tervettä voimaa ja suurta tulevaisuuden uskoa, jolle voidaan paljon rakentaa. Joskin kansallisluonteemme kuiluissa piilevät Kullervo-ominaisuudet ovat hetkeksi päässeet raivoamaan, niin ovathan takavaranamme Väinämöinen ja Ilmarinen, joiden kunto ja terve järki taas kaiken tuhkasta kohottaa…
Kilometrin kilometrin jälkeen astelen tällä sydänsuomalaisella peltolakeudella, jolla ei tunnu ääriä olevankaan. Yhä punottaa taivaanranta etelässä ja kaakossa ja tämä ihmeellinen, laulava hiljaisuus alkaa minua melkein kammottaa. Mutta samalla siinä on jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää, ja tunnin toisensa jälkeen astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin, sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja ylöspäin vapautuneena … siis todellisesti itsenäinen Suomi — Suomen kuningaskunta.
XIII.
ERÄS PUNAINEN PERHE.
Kylän talot olivat järvestä kohoavalla rinteellä toinen toistaan ylempänä. Alinna oli rautatienasema ja ylinnä, siellä missä maa oli jo kivistä ja katajaista, seisoi työväentalo. Se oli muhkea rakennus ja lipputankoineen kohosi se kylän yläpuolella kuin sitä ja koko laaksoa hallitseva linna.
Ja paikkakuntaa hallitsevana linnana se tavallaan oli esiintynytkin aina siitä lähtien, kun seudulla Venäjän vallankumouksen jälkeisenä kevännä puhkesi kiivaita maatyöläislakkoja. Kuin tulenliekki liehui tangossa pitkin kesää punainen lippu ja sisällä räikkyi läpi yön hanuri, lakkolaisten pyöriessä tanssissa. Läpiuupuneina vetäytyivät talojen palkollisväet vasta aamuauringon sarastaessa kotiinsa ja nukkuivat lähelle puolta päivää, sillä aikaa kuin isännät ja emännät lapsineen saivat pitää karjasta huolta miten parhaiten taisivat. Herättelemisyrityksistä saivat he vain kiukkuisia vastauksia, ja kun palvelusväki taas iltapuoleen lähti työväentalolle, tunsivat he siitä vain huojennusta, sillä vihdoinkin noustuaan olivat nämä yhtä mittaa juonitelleet ja kyränneet.
Lakkoilevat ja tanssin humussa aikaansa kuluttavat työläiset olivat siis tuon kylän yläpuolella kohoavan linnan varusväkenä. Ylivallastaan muistuttaakseen teki se tavan takaa hyökkäysretkiä ympäristöön. Kun nimittäin talolliset poikineen ja tyttärineen uskalsivat olla niin julkeita, että menivät omin lupinsa peltojaan kylvämään, järjestyivät joukot kohta työväentalon pihalla riveihin ja vetäen laulua: "Eespäin, väki voimakas!" tai: "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa"! (mikä ei kuitenkaan ollut tarkotettu noille pelloillaan raataville orjille) marssivat he paikalle. Hevoset päästettiin valjaista, isännät poikineen ja tyttärineen kannettiin pois pelloiltaan ja parhaassa tapauksessa mukiloitiin ja rusikoitiin hyvänpäiväisiksi. Sitten palattiin tyytyväisinä linnalle ja pantiin tanssi uuteen käyntiin. Sellaista oli elämä kylässä tuona keväänä eikä se muuttunut paljon kummemmaksi sittekään, kun lakot virallisesti julistettiin päättyneiksi. Linnassa oli päästy vallan makuun eikä ohjaksia tahdottu niin vain käsistä jättää. Rettelöihinhän aina syytä löysi ja milloin omat voimat eivät tuntuneet riittävän, niin tarvitsi vain lähikaupungista kutsua vierasmaalaisia pistinniekkoja, jotka olivat aina niin alttiita avuksi rientämään.
* * * * *
Samalla tontilla ja melkein nurkitusten työväentalon kanssa oli pienempi ja vanhempi rakennus, johon kuului vain keittiö ja kamari. Siinä asui suutari Komulainen, joka varsinaisen ammattinsa ohella toimi työväentalon vahtimestarina.