Eikä ainoastaan itsenäiset talot, suuremmat ja pienemmät, vaan kaikki paremmanpuoleiset torpatkin on täällä poltettu. Ainoastaan viheliäisimmät töllit, jotka häveliäästi ovat kiivenneet mäkien rinteille kylän laidoilla, ovat löytäneet armon ohi vaeltavan vandaalijoukon silmissä. Orvon ja avuttoman näköisinä tuijottavat niiden pienet akkunat ja useimpien ovella on pönkä osotuksena siitä, että asukkaat ovat joko metsissä tai matkalla siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan.
Mutta eivät edes kaikki töllitkään ole säästyneet hävitykseltä. Seuraavassa kylässä on hävitetyn sillan korvalta poltettu pieni, neliseinäinen mökki. Sen omistaja, isä ja poika, joista jälkimäinenkin on jo ikämies, istuvat ohi marssiessamme aidalla siinä kotinsa raunioiden äärellä. Näkee heti miesten ulkoasusta ja kasvonilmeistä, että he eivät kuulu punaisiin. He ovat aivan toistensa näköiset ja isän erottaa pojasta ainoastaan useamman rypyn ja kumaraisemman asennon perustalla. Samalla heissä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin heidät joskus ennenkin nähnyt. Kohta selveneekin minulle asia. Ovathan ne noita supisuomalaisia Lönnrot-kasvoja, jotka ovat niin tuttuja esimerkiksi Federleyn piirustuksista. Niin, ne ovat kaksi vanhan kansan miestä, joiden päähän ei punainen häkä ole mennyt, ja siksi on heidän vaatimaton kotinsa nyt porona.
Äänettöminä, allapäin he istuvat aidalla, selkänsä takana kotinsa kytevät rauniot, ja tirkistelevät eteensä kuin jotakin vaikeata arvotusta ratkaisten. Olisi sangen terveellistä sille roistojoukolle, jolle kansanhuumori on vääntänyt nimen "kansankavalluskunta", tulla asetetuksi näiden köyhien työmiesten eteen sekä saada lukea tuomionsa niiden paljon puhuvasta katseesta.
* * * * *
Koko loppuosan päivää vaellamme kylien halki, joissa ilman täyttää palaneen käry ja joissa alastomat uuninpiiput raunioiden keskeltä ojentuvat taivasta kohti.
Jalkani on kipeytynyt ja sen vuoksi olen asettunut kuormastoon. Mutta kun illan hämärtyessä edellä kulkevassa tykistössä on jotakin joutunut epäkuntoon ja ne pitkäksi aikaa tukkivat tien kuormastolta, kiipeän minä alas korkealta tavarakirstulta, jonka päällä epämukavassa asennossa olen kiikkunut ja heilahdellut, sekä lähden yksinäni edelle pyrkimään.
Tykkiväen ohi päästyäni on tie edessäni avoin ja tyhjä. Jalkaväki on pysähtymättä jatkanut matkaansa ja nyt ovat he jo kuulumattomissa. Lähden taivaltamaan heidän jälkiään, uskoen saavuttavani heidät yöpaikaksi määrätyssä kylässä.
Ensimäisessä tienkäänteessä on tiheä kyläpuska. Taas vastassa tuttu käry. Puolet taloista ovat raunioina. Muutaman isomman rakennuksen raunioilla ihan tien vieressä kuukkii hämärän keskellä mieshenkilö. Nousen kivijalalle puhutellakseni häntä. Se on talon omistaja, vanha mies, ja sanoo hän sammuttelevansa liekkejä, jotka eivät vieläkään ole lopen talttuneet. Nokisena ja raskasmielisenä liikkuu hän kotinsa raunioilla ja aina kun salakavala liekki tuhkan alta nostaa päänsä, rientää hän vesisankoineen sitä tukahuttamaan. Sen tehtyään istahtaa hän hiiltyneelle seinähirrelle, nojaa kädet polviinsa ja tuijottaa eteensä…
Tie painuu laajalle, talottomalle peltolakeudella. Pimeys tihenee ja sen vaikutusta lisäävät kahden puolen mustina pohottavat pellot. Vaaleana nauhakkeena kiemurtelee edessäni maantie, häviten etempänä pimeän helmaan. Taivas on puolipilvessä ja ilma lauha. Palaneen käry jää jälkeen ja sen sijaan tuntuu täällä voimakkaana mullan tuoksu. Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan etäinen puron solina ja sammakkojen kurnutus. Maa ympärilläni tuntuu kuin elävän. Kahdella suunnalla, etelässä ja kaakossa, punertaa taivaanranta tulipaloista. Sieltäpäin kuuluu myöskin silloin tällöin, kuin aavistuksena, etäinen tykin jymäys.
Peltolakeus tuntuu ulottuvan joka suunnalle äärettömiin. Sammakkojen kurnutusta lukuun ottamatta ei korviini miltään suunnalta kantau elollista ääntä. Kaikki on niin aavistelevaa, herkkää ja väreilevää, että joka kerta kuin tykinlaukaus etäisyydestä jymähtää, on kuin tuntisin ohimoillani siitä aiheutuneen ilmanpaineen.