Puristimme lähtiessä mummon kättä ja kehotimme häntä pysymään levollisena, sillä sellainen poika säilyy aina tallella.
* * * * *
Punaisten ja valkoisten välinen raja ei suinkaan ole kulkenut ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten. Olivathan tuonkin töllin asukkaat yhteiskunnan kaikista vähäväkisimpiä, mutta mielipiteiltään valkoisina olivat he joutuneet punaisten raakaa sortoa ja mielivaltaa kokemaan. "Kaikki, jotka eivät ole meidän kanssamme, ovat meitä vastaan", sen ovat punaisten vallitsemilla alueilla saaneet monen monet vähäväkisetkin kokea, kun he eivät mielisuosiolla ole kapinaliikkeeseen yhtyneet. Entä päinvastoin: kuinka monta kunnon työmiestä, renkiä ja torpparia on ollut taistelussa valkoisen armeijan riveissä, ei väkisin vietyinä, vaan vapaaehtoisesti lähteneinä taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden puolesta — miehiä, jotka, kuten tuon viimemainitun torpan asukkaat, ovat eläneet vanhalla pohjalla ja joiden tervettä järkeä eivät sosialistilehtien lietsomat myrkkyhuurut ole sokaisseet.
Miltä onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta se toinen tölli tuntuukaan tähän suutarin majaan verrattuna. Isä poikineen palaa pian kotiin ja tyynesti ryhtyvät he jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä siitä, mihin punaisten hirmuvalta sen keskeytti.
Suutarin elämä on mennyt hiljalleen alaspäin aina siitä hetkestä aikain, jolloin ensimäinen "Työmies" hänen kotiinsa saapui. Nyt vaeltaa hän ryöstösaaliineen villiintyneen lauman keskellä ja turhaan uskottelee itselleen matkaavansa onnen saarelle, siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan. Jo huomispäivänä voi hän tovereineen olla läpipääsemättömässä nuotanperukassa ja kotipahaistaan saanee hän tuskin koskaan enää nähdä.
Elämänehdot kummankin mäkituvan asukkailla ovat olleet jokseenkin samat. Siitä huolimatta on heidän elämänsä kehittynyt niin tuiki vastakkaisiin suuntiin. Elämänkatsomus on kummallakin ollut niin tuiki erilainen.
* * * * *
Aamuaurinko punaa mäntyjen runkoja kallioilla, kun rykmentti lähtee jälleen liikkeelle. Samanlaista koluamista kilometri toisensa jälkeen kuin eilenkin. Välistä katkaisee matkan muutamaksi tunniksi joki, jonka yli johtavan sillan punikit ovat hävittäneet. Mutta kun tilapäinen pölkkysilta on suuressa kiireessä saatu kuntoon, ajaa jyristävät tykit, muonakuormat ja kuularuiskuvankkurit yli huojuvan sillanpermannon, ja niin jatkuu taas matka pitkin pilalle syöpynyttä, lokaista tietä.
Mutta jopa vihdoinkin loppuu pitkä ja karu sydänmaan taival ja eteemme aukenevat Vesilahden rehevät laaksot. Mutta täällä ei silmä kohtaakaan mehevien peltojen keskellä muhkeita taloja, vaan ainoastaan alastomina törröttäviä uuninpiippuja. Ja ilman täyttää käry, joka on niin tuttu sitten Tampereen ja Vammalan päivien ja joka loihtii mielikuvituksen eteen hiiltyneitä ihmisruumiita.
Niin, heti ensimäisessä kylässä, johon Tyrväältä päin tullen saavumme, ovat kaikki vähänkin huomattavat talot navettoineen tallineen poltetut poroksi. Kuin apua huutaen ojentuvat kaljut uuninpiiput taivasta kohti. Kaikki on kylässä autiota ja kuollutta, ei kuulu lehmän ammuntaa eikä koiran haukuntaa ja ne harvat ihmiset, joita on näkyvissä, hiiviskelevät synkkinä ja allapäin kytevien raunioiden ympärillä. Ankarana on heidän eteensä asettunut kysymys, kuinka saada elämä jälleen käyntiinsä, sillä karja, siemenviljat, katto pään päältä, kaikki on tuhottu.