Mainitsin huomioistani hiljaa toverilleni, samalla kuin itsekseni tein johtopäätöksen, että torpan vanhukset ovat uskonnollista väkeä ja heidän poikansa tuollainen kotona pysyvä vakaa nuorukainen, joka lueskelee kirjallisuutta ja silloin tällöin pistäytyy jossakin siistissä iltamassa.
— Kyllä kai ne ovat kunnon ihmisiä, — kuiskasi toverinikin ympärilleen silmäillen.
Istahdimme hetkeksi alas ja rauhottuneena seurasi muori esimerkkiämme.
Siinä jutellessamme huomasin yhtäkkiä pihaseinässä useita kiväärinkuulan tekemiä reikiä. Vastaavalla kohdalla katossa näkyi naarmuja ja sälöjä.
— Milloinka täällä on ammuttu? — kysyin kummastuneena.
— Pääsiäisyönähän ne…
— Pääsiäisyönä! Mikä taistelu täällä silloin olisi ollut?
Ääni jälleen liikutuksesta vapisten ryhtyi muori selittämään. Kun heidän poikansa ei hyvällä lähtenyt niiden joukkoon, tulivat pääsiäisyönä hakemaan ja kun vaari ei tahtonut avata niille ovea, alkoivat ampua seinästä sisään.
— Niitä kataloita! Ja saivat pojan käsiinsä?
— Eiväthän ne saaneet, mutta siitä myöten ovat vaari ja poika olleet metsissä pakosalla. Poika sanoi aina, että hän uskoo lujasti oikean asian voittavan eikä lähde niiden joukkoon.