Sisäkuva oli kuitenkin kokonaan toinen. Pieni tupa oli mallikelpoisesti siistitty, kummallakin ikkunankynnyksellä oli kasviruukkuja, niiden joukossa tuo kotoisa palsami, jota paitsi lattialla suuressa, viheriäksi maalatussa pytyssä kasvoi kattoon ulottuva fiikus. Pari makuutilaa olivat huolellisesti kootut ja vanhanaikaisilla ryijyillä peitetyt. Piirongin päällä raksutti kello rauhallisesti ja kuvan täydensi kissa, joka sisään astuessamme nousi makuutilaltaan takkakivellä ja köyristi selkäänsä.
Molemmat vaimot osottausivat ryppykasvoisiksi mummoiksi, joista toinen istui jakkaralla, toinen seisoi peränurkassa, kädet äidillisesti ristissä ulkonevan vatsan päällä. Kummankin kasvoilla kuvastui pelko ja hämmennys.
— Onko talossa miesväkeä? — alkoi toverini tiukasti, ottaen muistikirjansa esiin.
— O-onhan se … vaari ja poika, — ilmotti vapisevalla äänellä se vanhuksista, joka seisoi.
— Missä ne ovat?
— Tuolla … missä he poloiset lienevät, — sanoi muori, viitaten kädellään etelää kohti.
— Jahah, siis punaisten puolella!
Tärkeän ja tuiman näköisenä merkitsi toverini jotakin muistikirjaansa.
— Eikä, kun … pakosalla … siellä … — läähätti muori itku kurkussa.
Minun huomiotani oli tällävälin kiinnittänyt pieni kirjahylly piirongin päällä. Siinä oli näin köyhäksi majaksi harvinaisen paljon kirjoja. Lähenin sitä hiljaa ja annoin katseeni liukua pitkin kirjojen niskoja. Paitsi raamattua oli siinä pari Foersterin teosta, joitakin Starbäckin historiallisia romaaneja, joku joulualbumi, Hilda Käkikosken kootut teokset j.n.e. Joukossa ei ollut yhtään sosialistista teosta eikä lentokirjasta. Missään ei näkynyt myöskään sosialistisia sanomalehtiä. Kumpaakin tuvassa olevaa pöytää verhosi tammikuun lopulla ilmestynyt Aamulehden numero.