— Nyt, eukko, tavarat kokoon ja liesuun! — on hän huutanut tupaan tullessaan, — Heitetään nämä kivikkokankaat porvarilahtareille itselleen ja lähdetään Siperiaan. Sinne perustetaan oikea ihanneyhteiskunta, jossa porvareista ei ole hajuakaan olemassa. Siellä ei kärsitä minkään sortin pomoja eikä verenimijöitä, vaan jokainen tekee neljä tuntia päivässä työtä ja muun osan päivästä istuu kokouksissa ja kuuntelee musiikkia. Joka muijalla on oma ompelukone ja joka talossa telefooni — minunkin rattaillani tuolla on yksi aparaatti — eikä puutetta ole mistään.
Siunaillen on eukko alkanut sulloa tavaroitaan kokoon ja sijotella rattaille, joiden perään navetasta on talutettu oudostellen ammuva Heluna. Mutta verenimijä-naapuriaan muistaen on suutari sillä välin kuiskannut jotain Porin pojille ja pian sen jälkeen on naapurista kajahtanut muutamia laukauksia. Ja kun rähisevä kulkue vihdoinkin on valmistautunut matkaa jatkamaan, ovat puhtaaksi ryöstetystä kauppiaan talosta liekit loimunneet korkealle…
* * * * *
Saatuani suutarin tarinan loppuun kohoaa elävänä mieleeni muuan toinen köyhälistöläiskoti, jossa muutamia päiviä sitten ohimennen vierailin. Kuinka vastakkainen se koti asukkaineen olikaan tälle nykyiselle yöpaikalleni!
Kytevien ja savuavien raunioiden välitse ajoimme Vammalan palon jälkeisenä aamuna ystäväni varapäällikön kanssa polkupyörillä etuvartiaimme luo, jotka olivat ketjussa muutamia kilometrejä kauppalasta Vesilahdelle päin. Ketju kulki pitkin mäen harjannetta, poikki maantien, jota myöten me ajoimme. Aamu oli kolea ja pojat olivat kivien kupeille sytyttäneet pieniä nuotioita. He olivat yöllä kahakoineet vihollisen jälkijoukkojen kanssa, vallottaneet heiltä muutamia ryöstötavaralla täytettyjä kuormia sekä ottaneet joukon vankeja. Punikkien päällikkö oli, ollessaan jo heidän keskellään sekä laskettuaan aseensa, temmannut yhtäkkiä taskustaan venäläisen käsipommin sekä iskenyt sen kenttään. Pommi ei ollut kuitenkaan räjähtänyt ja pojat olivat paikalla ampuneet päällikön. Kun he sen jälkeen olivat koetteeksi viskanneet pommin kauemmas kentälle, oli se räjähtänyt. Mainittu punikkipäällikkö oli herraskaisesti puettu porilainen. Hänen papereitaan katsellessamme löysimme niiden joukosta muutamia inhottavan rivoja valokuvia. Kaunis ihanneyhteiskunnan esitaistelija sekin.
Harhailevia punikkijoukkoja oli vielä läheisyydessä ja vartiain oli syytä pysyä valppaina. Siinä nuotiolla lämmitellessämme ja jutellessamme kiintyi huomiomme pariin vaimoihmiseen, jotka etempänä maantien varressa olevan mökin pihalla puhelivat keskenään.
— Nuo tuollaiset mökinakat ne ovat pahimpia sanankuljettajia, — huomautti yksi etuvartioista.
— Tosiaankin, ne täytyy estää vapaasti liikkumasta, — tarttui varapäällikkö.
Lähdimme yhdessä hänen kanssaan mökkiä kohti. Naiset olivat sillä välin siirtyneet pihalta sisälle.
Mökki oli keskellä kalliomaisemaa, johon suurella vaivalla oli purastettu muutamia monilokeroisia ja saarekkaita peltotilkkuja. Kuvittelin sisällä tapaavamme siivottoman tuvan, olkipahnoja, puoli alastomia, likaisia lapsia, synkästi tuijottavan punikkimuijan…