— Terve, terve!
TUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA
Kota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.
Innokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä oli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien varassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli taikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä reikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton sinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen peitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti vanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo entisajoilta.
Ämpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi, joka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli karkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi. Se oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa lunta ja jäänkappaleita.
Oli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se veti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi kappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun kauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten päivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä tietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen padassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt jouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.
He, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene itse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut. Mitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa torven läpi.
Ensimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka koettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli kiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten kanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset ansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää hänkään pysyä asiasta irti.
Sai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman kyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin talolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä Ruosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän raittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi, että Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja mötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä syksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.
Pahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään retkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä, Komi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos tulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä myötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen aika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli rankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.