Hän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta litraa tästä ensi keitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa tekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt vain kaikki luonnistaisi hyvin!
Puhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä häikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli vain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan suksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili näreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan päinvastaiselle suunnalle.
Pian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto, Tuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli Heikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli siihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä tarkastamaan, miten työ sujui.
— No joko tippuu? — kysyi Risto suksiltaan nousten.
— Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.
Risto oli pitkä ja harvinaisen ruma mies. Naamataulu oli monirypyläinen ja pesemätön, parransänki pitkä ja karhea, ja kun hän avasi suunsa, paljastui kaksi riviä mustuneita, harvassa seisovia hampaita, joista jokainen oli eri suunnalle nojollaan. Puku oii muun muodon mukainen. Takista, joka oli kahdella puutikulla kiinnitetty, roikkui samoinkuin housuistakin epäluku puolittain ratkenneita, eri värisiä paikkoja. Jalkineet olivat alkujaan olleet oikein boksinahkaiset nauhakengät, mutta nyt ne pysyivät enää koossa ainoastaan ympärikiedottujen nuoranpätkien avulla.
Sellainen oli Tuulenperän ammattitehtailijain esimies.
Asiantuntemuksella alkoi hän tarkastella keittovehkeitä.
— Piiput on huonosti kitattu paikoilleen, — huomautti hän — täältä jo pihisee höyry ulos. Se ei saa mistään raosta päästä, muuten tuntuu se heti maussa. Onko sinulla täällä taikinaa?
— Ei ole valmista.
— Sitä pitäisi aina olla varalla. Mutta on kai jauhoja?